Polo raataja ainehen alainen
valon sankarin notkuen kantoi,
mut sankari suuri ja salainen
hänen nälkähän nääntyä antoi.
Jopa vavahti ja valveni aineen mies,
mies poljettu niskan nosti!
Pois vierähti taakka ja murtui ies —
niin Kullervo kohlunsa kosti!
Mut vieläkin väikkyvät vastakkain
tosi ainehen, aattehen ilvi.
Niin, vieläkin väikkyvät vastakkain
maa alhaalla, ylhäällä pilvi.
On aika jo aattehet nostattaa
kotikoivuina nurmelta töyryn!
Ne viiltävät vihreillä latvoillaan
pois taikojen pilvihöyryn!
Jo nousevi tuuhea aatteen puu mehupohjalta maisen mullan, mut vihreä latva sen heijastuu ikipäivyen kirkkaan kullan!
VANHA TAMMI.
On nuorena vesana se kerran noussut, kera tuhansien vesojen kilpaillut. On ollut se vehmas ja hyötysä tammi ja ihanin terhoin versonut. Niin vireänä, viherjänä versoi se, ja latva sen laajeni taivaalle.
Nyt taivahan rantoja myöten se kaartuu,
yltympäri kattavi kaiken maan.
Mut kuivunut on sen suonien mahla,
se laannut on aikoja kasvustaan.
Jo onsi ja laho on vanha puu,
sen leveät lehvät kuivettuu.
On ympäri tammea nuori metsä,
joka kilvaten pyrkivi taivoon päin.
Mut sitä ei salli se vanha tammi —
kun jäisi se peittohon metsän näin.
Se metsältä auringon varjoaa
ja kuoleman taimille tarjoaa.
Oi, nouskaa pienoset kirvesmiehet — tuhat pientä on sama kuin suuri mies! On aika jo kaatua vanhan tammen, sen luita jo syököhön loimuva lies! Ja nouseva koivikko kaiken maan on vapaa nuoressa kasvussaan!