Matrjona pysähtyi kynnykselle ja sanoi:
— Jos hän olisi kunnon ihminen, niin ei kuljeskelisi noin alastomana; hänellä ei ole edes paitaa! Jos omatuntosi olisi puhdas, niin sanoisit minulle, mistä olet tuon veitikan onkinut.
— No kuulehan nyt, kun minä kerron. Kun tulin kappelin ohitse, näin hänet maassa alastomana ja paleltuneen näköisenä. Nyt ei ole kesä eikä kukaan kulje alastomana huvikseen. Jumala johdatti minut hänen luokseen, muuten hän olisi ollut kuoleman oma. Ei suinkaan häntä siihen voinut jättää! Ja maailmassahan sattuu niin monenlaista. Annoin hänelle vaatetta ja toin hänet tänne. Hillitse mielesi, Matrjona, älä tee syntiä! Kaikkien meidän on kerran kuoltava.
Matrjona aikoi ruveta uudelleen sättimään. Mutta kun hän katsahti tuntemattomaan mieheen, täytyi hänen vaieta. Vieras istui liikkumattomana penkin päässä, kädet polvilla, pää kumarassa; hänen silmänsä olivat kiinni ja kasvot vääntyivät kuin häntä olisi tuskaisasti ahdistanut. Matrjona vaikeni, ja Semjon virkkoi:
— Matrjona, eikö sinussa olekaan Jumalaa?
Kun Matrjona kuuli nuo sanat ja vielä kerran katsahti vieraaseen, lauhtui hänen sydämensä heti. Hän astui ovelta uunin luo ja otti esiin illallisen. Hän asetti kulhon pöydälle, kaasi kaljaa siihen ja toi viimeisen leipäkimpaleen. Hän ojensi veitsen ja pari lusikkaa.
— No, syökäähän!
Semjon työnsi vieraan lähemmäksi pöytää, leikkasi leipää, murensi sitä kulhoon, ja he alkoivat syödä. Matrjona istuutui pöydän kulmaan, nojasi käteensä ja katseli vierasta.
Ja hän tunsi säällä vierasta kohtaan, sillä vieras tuntui heti hänestä rakkaalta. Vieraan kasvot muuttuivat äkkiä iloisiksi, kärsivä ilme katosi, hän nosti katseensa ja hymyili Matrjonalle.
Kun he olivat syöneet, korjasi Matrjona ruuan pöydästä ja alkoi kysellä vieraalta: