Näyttipä Semjon hänelle mitä työtä tahansa, kaiken hän käsitti paikalla. Kolmantena päivänä hän jo teki niin taitavasti työtä kuin olisi koko ikänsä tehnyt saappaita. Hän teki kovasti työtä ja söi vähän: ellei ollut työtä, istui hän vaiteliaana penkillä tuijottaen kattoon. Hän ei milloinkaan mennyt kylälle, puhui vain sen verran kuin oli välttämätöntä, ei laskenut koskaan leikkiä eikä nauranut. Vain ensimmäisenä iltana oli nähty hänen hymyilevän, kun Matrjona toi hänelle illallista.
VI
Päivä meni, toinen tuli, viikot kuluivat, ja sitten meni vuosi umpeen. Mihail asui yhä vielä Semjonin luona tehden hänelle työtä. Pian sanoivat kaikki, ettei matkojen päässä ollut parempaa suutaria kuin Semjonin uusi oppipoika; kukaan ei muka osannut tehdä niin siistiä ja kestävää työtä. Kaikkialta ympäristöstä tuli ihmisiä Semjonin luokse teettämään itselleen saappaita, joten suutari sai kootuksi itselleen jonkin verran omaisuutta.
Talvella istuivat Semjon ja Mihail kerran ikkunan ääressä tekemässä työtä; äkkiä he kuulivat kulkusten kilinää ja näkivät kolmivaljakon pysähtyvän mökin edustalle.
Renkipoika hyppäsi kuskipenkiltä ja avasi kuomureen. Reestä nousi kallisarvoiseen turkkiin puettu ylhäinen herra. Hän astui Semjonin mökkiä kohti ja tuli eteiseen. Matrjona riensi ulos ja tempasi hänelle oven auki. Vieras herra kumartui, astui tupaan, ja kun hän kohotti päätään, kosketti hänen päälakensa miltei kattoa; hän oli niin kookas, että täytti kokonaisen huoneen nurkan.
Semjon nousi, kumarsi ja oli kovin ihmeissään nähdessään ylhäisen herran. Hän ei ollut vielä milloinkaan nähnyt tällaisia ihmisiä. Semjon oli laiha, Mihail oli myöskin laiha, ja Matrjona oli ohut kuin lastu. Ylhäinen vieras näytti olevan kotoisin ihan toisesta maailmasta; hänen kasvonsa olivat punaiset ja pulleat, kaula kuin härällä, ja hän näytti olevan kuin rautamöhkäleestä valettu.
Vieras herra puhkui, riisui turkin yltään, istuutui penkille ja sanoi:
— Kuka täällä on mestari?
Semjon astui esiin ja virkkoi:
— Minä, teidän armonne.