III LUKU.
Rauenneet toiveet.
Ben-Hur astui aikaisin seuraavana aamuna Simonideen taloon, malttamatta lähteä katselemaan kaupunkia. Tornilla koristetusta holviportista hän tuli laivaveistämöön, jossa oli koko joukko eri veistämöitä rinnakkain. Toimeliaan ihmisjoukon välitse hän pääsi pitkin joen rantaa Seleukien sillalle ja pysähtyi sen alle tarkemmin katselemaan tuota näyttämöä.
Ihan sillan alla oli kauppiaan talo, rakennettu hakkaamattomasta harmaasta kivestä ilman mitään taiteellisuutta. Se oli ihan sen näköinen, kuin vanha juutalainen oli kuvannut, ainoastaan kuin ulkoneva kulma muurista, jota vastaan se nojautui. Etupuolelta pääsi kahdesta suunnattomasta ovesta veistämön alueelle. Muutamat rautaristikoilla suojatut aukot lähellä räystästä olivat ikkunoina. Rikkaruohoa rehotti muurin raoissa, ja musta sammal siellä täällä peitti paljaita kiviä.
Ovet olivat auki. Toisesta liike virtaili sisään, toisesta ulos.
Kiirettä ja hyörinää kaikkialla.
Veistämöllä näkyi kasoittain kaikenlaista kauppiaan tavaraa, ja joukko orjia, alastomia vyötäisiin asti, puuhasi kiireessä työssä.
Sillan alapuolella näkyi koko joukko kalereja, joiden väestö joko purki tavaroita niistä taikka täytti niitä toisilla tavaroilla. Joka maston latvassa liehui keltainen lippu.
Sillan ja joen toisella puolella kohosi veden pinnasta saakka muuri, jonka ylitse näkyivät keisarillisen palatsin monin tavoin koristellut tornit, täyttäen joka jalan alan koko saaresta, ihan kuin juutalainen oli sanonut. Viehättävästä näköalasta Ben-Hur ei ensinkään välittänyt. Nyt hän oli viimeinkin saava kuulla jotain omaisistaan, jos Simonides tosiaankin oli ollut hänen isänsä orja. Mutta olikohan kauppias tunnustava entisen suhteensa ruhtinaasen? Sehän oli sama kuin luopua kaikista rikkauksistaan ja asemastaan, joka sekä veistämöllä että joella näytti niin suurenmoiselta. Ja mikä kauppiaasta oli vielä tärkeämpää, hänen menestyksensä oli keskeytyvä juuri kun se oli onnellisimmillaan, ja hänen itsensä piti vapaatahtoisesti palata orjan asemaan. Sellaisen vaatimuksen ajatuskin jo tuntui Ben-Hurista vastenmieliseltä rohkeudelta. Kaunistelematta olisi se samaa kuin sanoa: Sinä olet minun orjani, anna minulle kaikki, mitä sinulla on, ja vielä itsesikin.
Oikeudestansa Ben-Hur kuitenkin tunsi saavansa voimaa, ja hänen sielunsa toivo antoi hänelle rohkeutta odottaa tätä kohtausta. Jos kertomus, johon hän vaatimuksensa perusti, oli tosi, niin Simonides kuului hänelle kaikkine rikkauksineen. Mitä rikkauksiin koskee, niin totta puhuen, niistä hän ei pitänyt lukua. Pysähtyessään ovelle hän teki itsekseen lupauksen: Jos hän minulle antaa tietoa äidistäni ja Tirzasta, niin minä lahjoitan hänelle vapauden ilman mitään ehtoja.
Hän astui päättävästi huoneesen.