Tunkeutuen sinne kokoutuneen ihmisjoukon lävitse Ben-Hur näki vesisuihkun tulvivan kalliolohkareen huipusta mustaan marmorisäiliöön, johon se kuohuen ja poristen katosi, mennen arvattavasti edelleen jostakin näkymättömästä viemäristä. Säiliön vieressä näkyi pienen, kallioon hakatun katoksen alla parrakas ja ryppyinen vanha pappi, yllä kaapu. Ihmisten asennosta oli vaikea päättää, ainiaan suihkuava lähteensuoniko veti puoleensa suurimman huomion, vaiko pappi, joka myöskin ainiaan oli paikallansa. Tämä vanhus kuuli, näki ja oli nähtävänä, mutta ei puhunut koskaan. Välistä joku ojensi häntä kohti kätensä, tarjoten rahaa. Viekkaasti tirkistäen pappi otti rahan ja antoi sijaan papyruslehden.
Ostaja kiiruhti heti kastamaan lehtensä lähteesen ja katsomaan sitä, veden pois juostua, aurinkoa vasten, jolloin hän vaivansa palkaksi sai lehden pinnalta lukea runomuotoon sepitetyn kirjoituksen. Lähteen mainetta kannattikin hyvästi se runollinen kekseliäisyys, joka ilmeni vastauksissa. Ennen kuin Ben-Hur ehti kysyä kohtaloansa, näkyi muutamia muita tulevan niityn poikki, ja heidän sekä ryhtinsä että koko ulkoasunsa kiihottivat niin hyvin hänen kuin muidenkin uteliaisuutta.
Hän näki ensin hyvin kookkaan lumivalkoisen kamelin, jota ratsumies talutti. Päiväteltta kamelin selässä oli tavattoman tilava ja koristettu punaisella ja kullalla. Jälestä seurasi vielä kaksi ratsumiestä, pitkät keihäät käsissä.
"Ihmeen kaunis kameli!" sanoi joku joukosta.
"Luultavasti ulkomainen ruhtinas", arvasi toinen.
"Taikka pikemmin kuningas."
"Jos se olisi elefantti, luulisin minäkin samaa."
"Kameli ja lisäksi valkoinen", sanoi eräs mahtavasti. "Totta Apollon kautta, ystävät, nuo, jotka tulevat tuolla — näettehän, että heitä on kaksi — eivät ole ruhtinaita eikä kuninkaita, vaan naisia."
Tämän puhelun aikana tulijat jo saapuivat lähteen luo.
Kameli ei läheltä katsoen näyttänyt yhtään rumemmalta kuin etäältä. Muhkeampaa eläintä ei kukaan lähteellä olijoista ollut koskaan nähnyt, vaikka siellä kyllä oli vieraita etäisimmistäkin seuduista. Kuinka mustat silmät! Kuinka erinomaisen hieno, lumivalkoinen karva! Kuinka pontevasti sen jalat nousivat, ja kuinka äänettömästi ja vakavasti ne koskivat maahan! Ja miten hyvin sille soveltui silkkisuitsensa kaikkine kultarimpsuineen ja tupsuineen. Hopeakellojen helinä ilmoitti sen tuloa ja se astui ikään kuin ihan tietämättä selässään olevankaan taakkaa.