Varma sääntö on, että vastenmielisyys jotakin henkilöä kohtaan alkaa varmimmasti silloin, kun hän on käyttäytynyt hyvästi, mutta itse on oltu kömpelö. Onneksi Malluk oli poikkeus tästä säännöstä. Mitä hän äsken oli nähnyt, enensi hänessä kunnioitusta Ben-Huria kohtaan, jolla hänen täytyi tunnustaa olevan sekä rohkeutta että malttia. Jospa hän nyt vain saisi jotakin selville tämän nuoren miehen historiasta, niin päivän tutkimusten tulos ei suinkaan olisi arvoton hänen hyvälle isännälleen Simonideelle.
Kaksi asiaa oli hänelle selvinnyt siitä, mitä tänään oli saanut kuulla: että Ben-Hur oli juutalainen ja kuuluisan roomalaisen ottopoika. Toinenkin johtopäätös, joka arvattavasti oli tärkeä, alkoi kehittyä asiamiehen terävissä aivoissa. Jotakin suhdetta oli Messalan ja duumvirin ottopojan välillä. Mutta millainen se oli, ja miten hän siitä saisi varman selon? Juuri silloin, kun hänen neuvottomuutensa oli pahimmillaan, tuli Ben-Hur itse hänelle avuksi. Hän laski kätensä Mallukin käsivarrelle ja veti hänet pois ihmisjoukosta, joka jo oli ehtinyt jälleen kääntää huomionsa vanhaan, harmaapartaiseen pappiin ja salaperäiseen lähteesen.
"Hyvä Malluk", hän sanoi pysähtyen, "voiko ihminen koskaan unhottaa äitiänsä?"
Kysymys tuli äkisti ilman mitään edellistä johtoa ja oli laadultaan sellainen, joka saattaa puhutellun hämilleen. Malluk katsoi seuraajaansa kasvoihin, saadakseen jonkinlaista viittausta, mitä hän tarkoitti, mutta huomasi vain polttavan punaiset täplät Ben-Hurin poskissa ja silmät sen näköisinä, kuin koettelisi hän pidättää kyyneliä. Silloin hän ihan vaistomaisesti vastasi: "ei!" ja lisäsi sitte lämpöisesti: "ei koskaan!" sekä vähän toinnuttuaan jatkoi vielä: "jos äiti on israelilainen, ei ikänä! Ensinnä minä synagoogassa opin käskysanat, ja kohta sen jälkeen Sirakin käskyn: kunnioita isääs kaikesta sydämmestäs äläkä unhota äitisi kipuja…"
Puna Ben-Hurin poskilla kävi yhä tummemmaksi.
"Sinun sanasi palauttavat eteeni nuoruuteni ajan ja todistavat, Malluk, että sinä olet oikea Israelin poika. Luulenpa, että voin luottaa sinuun."
Ben-Hur päästi irti miehen käsivarren ja tarttui sen sijaan manttelin poimuihin, jotka peittivät hänen rintaansa, ja painoi niitä sydäntänsä vasten, ikään kuin tukeuttaakseen tuskaa tai jotakin muuta sen tapaista tunnetta.
"Minun isälläni", hän sanoi, "oli hyvä nimi ja hän oli kunnioitettu Jerusalemissa, jossa hän asui. Äitini oli hänen kuollessaan paraassa ijässänsä ja muuta minä en huoli sanoa hänestä kuin että hän oli hyvä ja kaunis. Hänen kielellään oleksivat lempeyden käskyt, ja hänen hyvistä töistänsä juteltiin kiitellen yli koko kaupungin. Tulevaisuus hymyili hänelle. Minulla oli pieni sisar; minä, hän ja äitini olimme koko perhe. Me olimme niin onnelliset, ett'en ainakaan minä koskaan huomannut loukkausta vanhan rabbiinin sanoista: 'Jumala ei voi olla kaikkialla, sen tähden hän loi äidit.' Kerran tapahtui onnettomuus roomalaiselle hallitusmiehelle hänen juuri ratsastaessaan meidän talomme kohdalla sotaväen etupäässä. Legionalaiset mursivat auki meidän porttimme ja ottivat meidät kiinni. Siitä hetkestä asti minä en ole nähnyt äitiäni enkä sisartani. En tiedä, ovatko he kuolleet vaiko vielä elossa, enkä sitäkään, mitä heille on tapahtunut. Mutta, Malluk, se mies, joka oli noissa vaunuissa äsken, oli läsnä silloin, kun meidät erotettiin; hän jätti meidät vainoojiemme käsiin. Hän kuuli, miten äitini rukoili lastensa puolesta, mutta nauroi, kun äitiäni raastettiin pois. Vaikea on sanoa, kumpiko juurtuu syvemmälle mieleen, vihako vai rakkaus. Tänään minä tunsin hänet matkan päästä … ja Malluk…"
Hän tarttui uudestaan kuuntelijan käsivarteen.
"Ja Malluk, hän tietää ja pidättää itselleen salaisuuden, josta minä tahtoisin uhrata koko ikäni. Hän voisi sanoa, elääkö äitini, missä hän on ja miten hän voi; ja jos hän … ei, vaan he — katkera suru on tehnyt heidät molemmat yhdeksi — jos he ovat kuolleet, niin hän voisi kertoa missä ja miten he kuolivat ja missä heidän tomunsa on."