"Sittepä et tiedä, miten paljon me arabialaiset luotamme tähtiin. Kiitollisuudesta me lainaamme niiden nimiä lemmikeillemme. Kaikilla minun esi-isilläni oli oma Miransa kuten minullakin, ja nämä heidän lapsensa ovat myöskin tähtiä. Tuossa on Rigel ja tuossa Antares; se on Atair ja se, joka nyt juuri tulee luoksesi, on Aldebaran; nuorin, mutta ei siltä huonoin. Hän vie sinua vastatuuleen niin, että suhisee korvissasi kuin Akaba; hän, Salomon kunnian kautta, menee, mihin sinä vain tahdot, sinä Arriuksen poika! Hän vie sinut vaikka leijonan kitaan, jos vain itse uskallat."
Valjaat tuotiin. Ben-Hur sovitteli ne omin käsin hevosille, talutti itse ne ulos teltasta ja kiinnitti ohjat.
"Tuokaa Sirius tänne!" hän sanoi.
Eipä arabialainenkaan olisi notkeammin hypähtänyt juoksijan selkään.
"Ja antakaa nyt minulle ohjat!"
Hän sai ne ja selvitteli huolellisesti.
"Minä olen valmis, hyvä sheikki", hän sanoi. "Opastakoon joku meitä kedolle ja lähetä muutamia miehiä tuomaan vettä."
Alku näytti käyvän hyvin. Hevoset eivät pelänneet yhtään. Näytti jo äänetön ystävyysliitto vallitsevan heidän ja uuden ajajan välillä, joka teki tehtävänsä niin levollisesti ja varmasti, että se herätti luottamusta. Ben-Hur piti hevoset tarkasti siinä järjestyksessä, kuin niiden tuli olla vaunujenkin edessä, hän itse vain nyt istui Siriuksen selässä eikä seisonut vaunuissa. Ilderim sai rohkeutta; hän kampaeli partaansa ja hymyili tyytyväisesti, mumisten: "Hän ei ole mikään roomalainen, Salomon kunnian kautta, ei." Hän seurasi jalkaisin, ja hänen jälestään tulvi koko dowarin väki, miehet, naiset ja lapset, kaikki yhtä levottomina kuin hän itsekin, mutta ei yhtä luottavaisina Ben-Huriin.
Se kedon paikka, jolle hän saapui, oli kyllin tilava ja täydellisen sopiva ajoharjoituksiin, johon Ben-Hur heti ryhtyi, antaen nelivaljakon ensin hiljaa juosta suoraan, mutta sitte kiertää suurissa piireissä. Vähän kiiruhdettuaan hän sitte antoi niiden juosta täyttä vauhtia ja viimein nelistää. Kohta hän jo pienensi juoksupiiriä, ohjasi hevosia säännöttömästi sinne tänne, oikealle ja vasemmalle ja eteen päin, lakkaamatta. Tunnin kuluttua hän hiljensi vauhdin ja ajoi hiljaa Ilderimin eteen.
"Työ on tehty", hän sanoi. "Nyt tarvitaan vain harjoitusta. Minä onnittelen sinua tällaisista palvelijoista. Katsos", hän jatkoi, laskeutuen maahan ja mennen hevosten luo, "karvan loisto on vielä ihan pilkuton, ja ne hengittävät yhtä levollisesti kuin ajon alussa. Minä onnittelen sinua, ja huonostipa kävisi, jollemme" — hän katsoi loistavin silmin vanhusta kasvoihin — "joll'emme saisi iloita voitostamme ja…"