Ben-Hur pysähtyi, astuttuaan muutaman askeleen. Kolme henkilöä oli huoneessa ja katseli häntä: Simonides, Ilderim ja Ester.
Hän katsahti nopeasti ja neuvottomasti heihin vuorotellen, ikään kuin etsien vastausta kysymykseen, joka häilyi hänen mielessään. Mitähän he minusta tahtovat? Mutta hän tointui pian, sillä sitä kysymystä seurasi toinen. Ovatko he ystäviä vaiko vihollisia?
Viimein hänen katseensa pysähtyi Esteriin.
Jos miehetkin katselivat häntä hyväntahtoisesti, niin oli Esterin katseessa jotain enempää kuin hyväntahtoisuutta, — jotain sielullista, jota ei käy sanoin selittää, mutta joka tunkeutui hänen syvimpään sydämmeensä, tarvitsematta siellä mitään selitystä.
Sanonkohan sen, hyvä lukija? Hänen sisällisen silmänsä eteen nousi lumoavan egyptiläistytön kuva ja asettui ikään kuin verrattavaksi lempeän juutalaistytön viereen. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajaksi, jonka jälkeen se katosi, hänen saamatta aikaan selvää arvostelua, kuten sellaisessa vertailussa aina käy.
"Hurin poika…"
Vieras kääntyi puhujaan päin.
"Hurin poika", Simonides lausui uudelleen, hitaasti ja vakavasti, ikään kuin antaakseen puhutellun tuntea niiden sanain koko tärkeyden, "ota vastaan Herran, isäimme Jumalan siunaus, ota se minun huuliltani." Vähän ajan perästä hän lisäsi: "Minulta ja minun omiltani."
Hän istui tuolissaan. Jos katsottiin hänen kuninkaallista päätänsä, kalpeita kasvojaan ja mahtavaa katsettaan, niin unhottuivatpa katsojalta kokonaan hänen rammat jäsenensä ja runneltu ruumiinsa. Hänen mustat silmänsä katsoivat vakavasti mutta ei ankarasti valkokarvaisten kulmien alta. Sitte hän pani kätensä ristiin ryntäilleen.
Se asento yhdessä tervehdyksen kanssa oli ihan selvä.