Oltuaan hetkisen vaiti Simonides jälleen jatkoi puhetta:
"Totuus kehoittaa minua tekemään selityksiä. Kankuri kutoo, ja sukkulan juostessa edes takaisin kasvaa kangas ja kaava, ja kutoja sill'aikaa mietiskelee minkä mitäkin. Niin tämäkin rikkaus kasvoi minun käsissäni ja minä ihmettelin sitä kasvamista ja tein itselleni usein kysymyksiä paljonkin. Minä en voinut olla huomaamatta, että toinen voima, suurempi kuin minun omani, seurasi yrityksiä, joihin ryhdyin. Samum-tuulet, jotka turmelivat ja tuhosivat niin paljon muita aavikoilla, kulkivat minun karavaanieni ylitse, vahingoittamatta ketään. Myrskyt, jotka täyttivät merien rannat särkyneillä laivoilla, toivat vain sitä nopeammin minun laivani satamaan. Ihmeellisin kaikesta on kuitenkin, että minä, niin riippuvainen muista, kiinni naulattu yhteen paikkaan kuin kuollut kappale, en koskaan ole kärsinyt mitään tappiota kenenkään käskyläisteni kautta. Luonnon voimat pysähtyivät minua palvelemaan, ja kaikki minun palvelijani olivat tosi uskolliset."
"Se on tosiaankin varsin merkillistä", sanoi Ben-Hur.
"Niin minä sanoin ja pysyn vielä sanoissani. Viimein, hyvä isäntäni, tulin samaan päätökseen kuin sinä: se on Jumalan työ, ja samoin kuin sinä kysyin minäkin: mikähän lienee hänen tarkoituksensa? Järjellinen olento ei tee koskaan mitään ilman tarkoitusta; järki, niin ylevä kuin jumalan, ei ole koskaan toimessa aikomatta mitään. Vuosikausia olen punninnut tätä asiaa sydämmessäni, odotellen vastausta. Minä olin vakuutettu, että jos se oli Jumalan työ, hän jonakin itselleen otollisena päivänä ja omalla tavallaan ilmoittaa minulle tarkoituksensa, ja minä luulen, että hän onkin tehnyt niin."
Ben-Hur kuunteli niin tarkkaan, ett'ei uskaltanut hengittääkään.
"Monta vuotta sitte minä istuin omaisteni kanssa — äitisi, Ester, oli silloin seurassani Jerusalemin pohjoispuolella tien varrella lähellä kuningasten hautoja. Silloin matkusti ohitsemme kolme miestä suurilla, valkoisilla kameleilla, joiden vertaisia pyhässä kaupungissa ei oltu koskaan ennen nähty. Miehet olivat muukalaisia hyvin etäisistä maista. He pysähtyivät, ja yksi heistä kysyi: 'Missä on äsken syntynyt juutalaisten kuningas?' Ja ikään kuin poistaakseen minun ihmettelyäni hän lisäsi: 'sillä me näimme hänen tähtensä idässä ja tulimme häntä kunnioittamaan.' Minä en ymmärtänyt hänen puheensa tarkoitusta, vaan seurasin miehiä Damaskon portille, ja kaikilta, joita he kohtasivat, jopa portin vartialtakin he kysyivät samaa, ja kuten minäkin kaikki ihmettelivät, mitä he tarkoittivat. Aikaa myöten se tapaus minulta unohtui, vaikka paljo puhuttiinkin, että he ennustivat Messiaan tuloa. Voi, mitä lapsia me olemmekin, myöskin viisaimmat meistä! Kun Jumala vaeltaa maan päällä, ovat hänen askeleensa usein vuosisatain päässä toisistaan. Olethan nähnyt Baltasarin?"
"Olen, ja myöskin kuullut hänen kertovan historiansa", Ben-Hur vastasi.
"Ihme, totinen ihme!" Simonides huudahti. "Kun hän kertoi minulle sen, tuntui minusta, kuin olisin kuullut niin kauan odotetun vastauksen. Jumalan aikomukset selvisivät minulle. Köyhä on kuningas oleva tullessaan, köyhä ja ilman ystäviä, ilman sotajoukkoa, linnoja ja kaupunkeja. Valtakunta on perustettava, Rooma vähitellen kukistettava. Katsos, isäntä, sinä olet paraissa nuoruutesi voimissa, sinä olet oppinut aseiden käyttöön, sinä melkein vaivut rikkauksien painosta; ota vaari sopivasta tilaisuudesta, jonka Herra on lähettänyt sinulle! Eikö hänen tarkoituksensa ole toteutuva sinun kauttasi? Voiko ihminen olla suurempaan kunniaan syntynyt."
Simonides oli puhunut oikein innokkaasti. "Entä valtakunta!" virkkoi Ben-Hur kiihkeästi, "Baltasar väittää, että siinä on oleva vain sieluja."
Simonides oli myöskin oikea juutalainen ylpeydeltään; sen tähden näkyi hiukan halveksivaa hymyä hänen huulillansa, kun hän vastasi: