"Miksi et?"
"Rooma minua pelottaa", vastasi Ester huomattavasti vapisevalla äänellä.
Ben-Hur katsoi häneen tai pikemmin alas häneen, sillä hänen sivullaan Ester tuskin näytti suuremmalta kuin lapsi. Ben-Hur ei hämärässä nähnyt hänen kasvojansa selvästi; yksinpä hänen vartalonsakin näytti varjomaiselta. Mutta hänelle johtui mieleen sisarensa Tirza ja äkillinen hellyys valtasi hänet. Juuri samalla tavalla oli hänen kadonnut sisarensa seisonut hänen vieressään katolla tuona hirmuisena aamuna, jolloin vahingossa pudonnut tiili iski prokuraattoria päähän. Tirza parka, missähän hän nyt oli? Esterille oli se tunne eduksi. Vaikk'ei hän ollutkaan hänen sisarensa, Ben-Hur ei kuitenkaan voinut tottua katsomaan häntä palvelijakseen. Että Ester todella oli palvelija, se oli vain ainiaan tekevä Ben-Hurin sitä ystävällisemmäksi ja kunnioittavammaksi häntä kohtaan.
"Minä en voi ajatella Roomaa", jatkoi Ester tavallisella levollisella äänellään "kaupungiksi, jossa olisi palatseja, temppelejä ja suuri joukko ihmisiä. Minusta se on hirviö, joka on ottanut haltuunsa ihanat maat ja makaa siellä vaanien niiden asujamia kuolemaan ja tuhoon, hirviö, jota vastaan on mahdoton taistella, peto, joka elää verellä. Minkä tähden…" Hän vaikeni ja käänsi katseensa maahan.
"Puhu vain edelleen!" kehoitti Ben-Hur.
Ester astui askelta lähemmäksi, katsoi ylös ja jatkoi: "Minkä tähden pitää sinun tehdä Rooma itsellesi viholliseksi? Minkä tähden et ennemmin tee rauhaa ja pysy levossa? Sinä olet kärsinyt paljon vääryyttä, mutta kuitenkin välttänyt paulat, joita vihollisesi ovat viritelleet. Jos tuska onkin hävittänyt nuoruutesi ajan, onko siltä syytä uhrata sille jälellä oleva ikäsi?"
Lapselliset kasvot tuossa hänen silmäinsä alla näyttivät tulevan vielä kalpeammiksi hänen puhuessaan. Ben-Hur kumartui hänen puoleensa ja kysyi hellästi: "Mitä sinä neuvot minun tekemään, Ester?"
Ester vitkasteli hetkisen ja kysyi sitte puolestaan: "Onko sinun talosi lähellä Roomaa?"
"On."
"Onko se kaunis?"