"Kerran muinoin muuan profeetta paransi spitalisen". sanoi äiti miettiväisesti Tirzalle, "mutta hän sai voimansa Jumalalta." Sitte hän kääntyi Amrahin puoleen. "Mistä poikani tietää, että sillä miehellä on sellainen ihmeellinen voima?"
"Hän matkusti hänen seurassaan, kuuli spitalisten huutavan häneltä apua ja näki heidän lähtevän hänen luotansa terveinä ja virkeinä. Kerran oli vain yksi, toisella kerralla kymmenen. Hän paransi heidät kaikki."
Leski oli vaiti, hänen kätensä vapisivat. Hän mietiskeli, mitä oli kuullut. Ei hän epäillyt tapausten totuutta, sillä olihan hänen poikansa ne nähnyt, hän vaan koetti käsittää, voisiko ihmisellä olla voimaa tehdä sellaisia ihmeitä. Tirzalle hän sanoi:
"Hänen täytyy olla Messias!"
Hän ei puhunut kylmästi ja punnitsevasti, vaan niin kuin Israelilainen vaimo, joka tunsi kaikki Messias-ennustukset ja oli valmis iloitsemaan vähäisestäkin merkistä, joka ilmaisi lupausten täyttymistä. "Kyllä muistan ajan", hän jatkoi, "kun Jerusalem ja koko Judea oli täynnä kertomuksia hänen syntymisestään. Nyt hänen täytyy jo olla miehen ijässä. Sen täytyy olla — se on hän. Niin", hän sanoi Amrahille, "me seuraamme sinua. Anna meille vesiruukku tuolta luolasta sekä jotakin syödä, ja sitte me lähdemme."
Heidän kiihtynyt mielensä joudutti yksinkertaista atrioimista, ja kaikki kolme läksivät luolasta. Tirza oli luottavainen kuten äitinsäkin ja Amrah, mutta yksi asia häntä kuitenkin arvelutti. Kuten Amrah kertoi, mies tuli Betaniasta. Mutta sieltä oli kolme tietä tai polkua Jerusalemiin: Öljymäen ylitse, sen juuritse ja kolmas Pahennuksenkallion ohitse. Ne tosin eivät olleet varsin kaukana toisistaan, mutta kuitenkin niin kaukana, että natsarealainen saattoi päästä tapaamatta ohitse, jos hän kulki toista tietä, kuin he luulivat. Hiukan vain kyseltyään äiti huomasi, ett'ei Amrah tuntenut seutua Kidronia ulompana eikä myöskään tiennyt, mitä tietä se aikoi kulkea, jota he menivät tapaamaan. Hän huomasi myöskin sekä Amrahin että Tirzan luottavan häneen, toisen elinkautisesta palvelukseen tottumuksesta, toisen luonnollisesta riippuvaisuudesta. Miettimättä kauan hän sanoi heille:
"Me menemme ensin Betfageen. Jos Herra on meille armollinen, niin saamme siellä kuulla, mihin päin meidän pitää kääntyä."
He laskeutuivat alas vuorelta Tofetia ja kuninkaallisia puutarhoja kohti. Maantielle päästyään he pysähtyivät. "Minua pelottaa astua maantietä myöten", sanoi leski. "Minä ehdotan, että pysymme syrjässä. Tänään on juhlapäivä, paljo ihmisiä kulkee tiellä. Jos menemme Pahennuksenkallion ylitse, niin meidän ei tarvitse kohdata heitä."
Tirza oli tähän asti ainoastaan vaivoin pysynyt pystyssä. Nyt kun hän kuuli, minkä tien äiti valitsi, hänen rohkeutensa raukesi kokonaan. "Vuori on jyrkkä, äiti", hän sanoi, "eikä minulla ole voimia kiivetä sitä."
"Muista toki, että olemme menossa elämään ja terveyteen. Katsos, lapseni, miten ihana päivä on tullut! Tuolla tulee vaimoja menossa kaivolle. Jos jäämme tähän, niin he heittelevät meitä kivillä. Tule, ole kestäväinen!"