Vaikka Ben-Hur hyvästi jaksoi hillitä mieltänsä, hän ei kuitenkaan voinut salata neuvottomuuttaan, jossa oli vähä häpeätäkin seassa.
"Vaan minä, oi Hurin perillinen, en kuitenkaan paennut paikastani enkä nauranut, vaan sanoin itsekseni: maltahan, temppelissä hän näyttää sen loiston, mikä soveltuu sankarille, joka on valloittamaisillaan maailman. Esikartanot, raput, käytävät, joka tuuman ala, jossa vain voitiin pysytellä, oli täynnä ihmisiä; tuhannen tuhannet odottivat hengähtämättä hänen purkautumistansa ulos kotelosta kuin perhonen. Minä olin jo kuulevinani roomalaisen valtaistuimen kukistumisjyräkän, silloin — ha ha ha! hän kääräsi manttelin ympärilleen ja hiipi pois, sanaakaan sanomatta, kuin näyttelijä, jolle vihelletään. Ajattelehan, roomalainen maailman valta yhä on pystyssä!"
Kaikki Baltasarin järjelliset perusteet, kaikki natsarealaisen ihmeet, jotka Ben-Hur oli itse nähnyt, olivat liian keveät tuota pilkallista kuvausta vastaan. Häneltä ikään kuin putosi suomukset silmistä. Natsarealaisen tulolla ei ollut mitään valtiollista tarkoitusta. Paljas ihminen ei olisi voinut vastustaa sellaisen kunnioituksen viehätystä.
"Baltasarin tytär", Ben-Hur sanoi, arvokkaisuutta sekä äänessä että ryhdissä, "jos on puhe pelistä, jota mainitsit, no hyvä, seppele on sinun! Mutta sopikaamme nyt. Että sinulla on ollut varma tarkoitus mielessä, siitä olen täysin vakuutettu ja sanonkin sen kiertelemättä. Minä vastaan kysymyksiisi, mutta muista varoa sanojasi."
Iras katsoi häneen hetkisen, ikään kuin mietiskellen, mitä olisi tehtävä, ehkäpä myöskin koettaakseen hänen tahdonvoimaansa, ja sanoi kylmäkiskoisesti:
"Sinä saat mennä tiehesi, jää hyvästi!"
"Rauha olkoon sinulle", Ben-Hur vastasi.
Hänen ehdittyään ovelle asti Iras kutsui häntä takaisin.
"Kuulehan, vielä yksi sana!"
Ben-Hur pysähtyi ja katsoi kysyvästi.