Ben-Hur tahtoi poistua, mutta Iras pidätti häntä. "Maltahan vielä!" hän sanoi. Ben-Hur totteli, tietäen, että hän nyt oli ilmoittava pääasiansa.
"Minä surkuttelen sinua", Iras alkoi. "Sinä olet nuori, rikas ja urhollinen. Sinä olet kokenut elämän katkeruutta. Tee, mitä minä nyt neuvon, niin olet pelastettu, minä vannon sen."
Into, jolla hän puhui, oli vilkastuttanut hänen kasvonsa. Ben-Hur ei ollut koskaan nähnyt häntä niin lumoavana.
"Sinulla oli kerran ystävä", Iras jatkoi, "muinoin lapsuudessasi. Te jouduitte riitaan, ja hän tuli sinun viholliseksesi. Hän teki sinulle väärin, ja monen vuoden kuluttua sinä tapasit hänet Antiokian sirkuksessa."
"Messala."
"Niin, juuri Messala. Sinä olet hänen velkamiehensä, unhota entiset asiat, tule jälleen hänen ystäväkseen, anna hänelle takaisin omaisuutensa, jonka hän menetti suuriin vetoihin, pelasta hänet! Kuusi talenttia ei merkitse sinulle mitään, ei senkään vertaa kuin yksi lehtevästä puusta putoova lehti, mutta hänelle, kun hän makaa ruumis riutuneena, ne merkitsevät paljon. Oi Ben-Hur, jalo ruhtinas, hänen säätyisellensä roomalaiselle on köyhyys julmempi kuin kuolema. Pelasta hänet!"
Hän puhui sukkelaan ja teki niin tahallansa ja kavalasti, ett'ei Ben-Hur ehtisi mitään ajatella, mutta hän pettyi. Ben-Hurista tuntui, kuin Messala katselisi hänen olkapäänsä ylitse vanhaan tapaansa pilkallisesti ja ylpeästi.
"Messala ei saa mitään!" hän sanoi lujasti. "Päätökseni on peruuttamaton. Minä teen tässä kuin roomalainen roomalaista kohtaan. Salli minun kuitenkin kysyä, onko hän lähettänyt sinut tänne."
"Hän on luonteeltaan jalo ja luottaa sinun jalomielisyyteesi."
"Koska sinä tunnet hänet niin hyvin, kaunis viekoittelija, niin vastaapa, tekisiköhän hän itse päinvastaisessa tapauksessa mitä nyt toivoo minulta." Ja hänen silmänsä leimahtivat uhkaavasti.