Ei, ei, hän ei tahtonut sillä saastuttaa mieltänsä, ja tiesihän hän varmasti, että Aksel rakasti, sillä hän ei muutoin olisi niin osanottavaisesti kuunnellut hänen elämänsä surullista tarinaa.
Oi, kuinka olisi suloista olla rakastettu ja itsekin rakastaa todellisesti, eikä niinkuin kymmenen vuotta takaperin luulotella rakastavansa!…
Näin ajatteli rouva Emma Eriksson neuloessaan suruharsoa leninkiinsä. Hän olisi mieluummin pukeutunut vaaleisiin vaatteisiin, kuten nuorena tyttönä ollessaan, mutta maailma, tuo ilkeä maailma, jonka sanoja piti aina peljätä, oli nytkin esteenä. Vaan sitten, kun hän olisi Akselin kanssa naimisissa, hän näyttäisi heille, että hän voi olla yhtä hyvä ja jalo ihminen kuin hekin, jotka nyt häntä pitivät loukkauskivenään.
Mutta syvälle langenneen ihmisen paremmaksi tuleminen on aina helpommin ajateltu, kun tehty. Joll'ei täydellinen mielenmuutos tapahdu, vajoaa ihminen omain uhkamielisten päätöstensä kanssa yhä syvemmälle.
* * * * *
"Oi, oma rakkaani, nyt voisin laulaa, nauraa, soittaa ja vaikka tanssia ja tehdä mitä hyvänsä, kun tiedän että olen kuuluva vaan sinulle!" Näin huudahti Emma kietoen käsivartensa sulhasensa Aksel Kaipion notkean vartalon ympäri ja vieden hänet mukanaan sohvaan. "Olemmehan nyt kihloissa ja mikä voi enään estää meitä yhtymästä elinajaksemme. Pidäthän minusta, rakastathan minua, oi, sano se rakkaani vielä uudestaan. Sano, ett'et heitä minua. Katso minua, omani silmiin ja katseestasi luen vastauksesi."
"Voi, armaani, jos tietäisit, kuinka paljon sinua rakastan, mutta enin sitä pelkään, että sinä minut jätät, ehkä teet vaan minusta pilaa. — Tiedäthän, että olen vaan köyhä ja sinä olet rikas ja onhan sitäpaitsi lukunikin kesken. Tiedäthän tämän kaiken omani." sanoi Aksel.
"Sen tiedän, mutta kuule, minulla on niin paljon kuin me molemmat tulemme tarvitsemaan siihen asti kun sinä saat vakinaisen paikan ja onpa sitä sittekin, en toki ole niin tyhjä, kuin ehkä arvelet. Voi, rakkaani, jos tietäisit, kuinka hyvänä tulen sinua pitämään! Sinulta ei tule mitään puuttumaan. En tahdo, enkä voikaan sinulta kieltää mitään. Voi, kuinka sinua rakastan."
Näin puhelivat yhdeksän ja puoli kuukautta tuon hirveän yön jälkeen, jona kapteeni Eriksson ampui itsensä, — Emma Eriksson ja Aksel Kaipio.
Mutta kuka on tulevaisuuden verhoa saanut nostella ja katsahtaa niitä, jotka kuolevaisilta ovat salatut?