"KIHLOISSA:
Onnia Girsén
Arthur Heickell."
Sydän tuntui lakkaavan sykkimästä, päätä huimasi ja jalat tahtoivat pettää. Esterin täytyi tarttua pöytään ettei kaatuisi.
Tohtorinna sattui juuri tulemaan saliin. Hän pelästyi Esterin kalpeutta ja kiirehti kysymään häneltä:
Ester, lapseni, mikä sinun on? Oletko taas kipeä? Voi, voi, kun sinä nyt jo joka päivä olet sairaana, joudu sänkyysi, minä itse pyyhin loput tomut. Tule nyt, ota valeriaanaa, että pyörtymisesi menee ohi. Mutta ethän sinä vastaa mitään.
Tohtorinna kääntyi ovelta takaisin, juoksi Esterin luo, tarttui hänen käteensä, vei hänet keittiöön sänkyyn ja antoi lääkkeitä.
Esterin sydän heltyi tohtorinnan hyvästä kohtelusta. Hän puhkesi itkemään ja itki itsensä nukuksiin kuten pieni lapsi.
Kun hän heräsi, kuuli hän maisterin äänen ruokasalista. Hän oli siis jo tullut kotia. Oi. Esterin teki mieli juosta hänen luokseen, tarttua kaulaan ja kertoa kaikki mitä hän sillä ajalla oli kärsinyt niinä pitkinä unettomina öinä, ja kuinka oli pelännyt, että Arthur ei rakastaisikaan häntä, että olikin jo hyljännyt. Mutta sitte palasi tajuntaan se, mitä hän aamulla oli nähnyt lehdestä… Sydän sykki nyt kiivaasti, käsi puristui nyrkiksi ja koko ruumis vapisi; hänkö menisi sen miehen kaulaan, joka hänet on niin kurjalla tavalla pettänyt ja häväissyt. Ei, ei ikänä hän sitä tekisi, Vaikka kyllä sanoisi hänelle sitte kahdenkesken; kaikki, mutta ei hellästi ja lempeästi niinkuin oli aikonut, vaan vakavasti ja kylmästi. Jollei muulloin saisi olla kahden, niin hän menisi yöllä maisterin kamariin, eikä lähtisi pois, ennenkun olisi kaikki sanottavansa sanonut.
Hän vaipui takaisin vuoteelleen, mutta nousi ylös tohtorinnan kyökkiin tultua, vaikka olikin väsynyt ja rupesi valmistamaan iltaruokaa.
Seuraavana sunnuntaina päivällisen jälkeen meni tohtorinna tervehtimään sairasta rouva Söderholmia. Maisteri taas, joka koko ajan oli välttänyt Esteriä, vetäytyi, sitte kun oli äitinsä portille saattanut, omaan kamariinsa. Sytytti paperossin, käveli pari kertaa lattian yli, istahti keinutuoliin, otti pöydältä morsiamensa valokuvan ja rupesi sitä katselemaan, mutta laski sen takaisin pöydälle, kun Ester avasi oven ja astui sisään.
Kun maisteri kysyi, mitä asiaa Esterillä olisi, tuntui siltä kuin ei hän voisi mitään puhua, mutta maisterin uudistettua kysymyksensä, astui hän pari askelta lähemmäksi ja sanoi surullisella äänellä: "Arthur, sinä olet mennyt kihloihin, vaikka et ole minulle mitään siitä ennen puhunut!"