Illallisen aikana kertoi Jenks Irikselle asiasta niin paljon kuin arveli olevan edullista tälle kuulla. Pakoitettuaan tytön menemään levolle palasi hän vahtipaikalleen. Mir Jan tarjoutui pitämään vahtia alhaalla, mutta Jenks käski hänen mennä luolaan, sillä päivä valkenisi pian.
Heti päivän noustua herätti hän Iriksen, sillä oli paljon suoritettavaa, jos dyakit panisivat toimeen Mir Janin kertoman suunnitelman.
Öljykangas käärittiin kokoon ja elintarpeista kyhättiin Irikselle suojamuuri.
Merimies oli juuri asettanut kiväärinsä ja muut tarvekalut saapuville, kun kuuli alhaalta sähinää. "Mikä on?" kysyi hän.
"Sahib, he tulevat!"
"Olen valmis. Antakaa käärmeen kadota vuorenkoloon, ettei joku mongosse iske siltä päätä poikki." Mir Jan katosi heti.
Ensimmäinen viittaus, jonka he vihollisen aikeista saivat, oli läpitunkeva, mutta miellyttävän hajuinen savu, joka täytti ilman. Dyakit laittoivat suuren tulen. Kuumuus oli ylhäällä ylätasangollakin kova; minuutit kuluivat eikä mitään merkittävämpää tapahtunut.
Iris, joka oli hiukan kalpea, sanoi pelokkaasti naurahtaen:
"Tämä ei tunnu minusta vaaralliselta. Se muistuttaa ruuanlaittokokeitani."
"Pelkään tulevan pahempaakin, rakkaani. Mutta dyakit ovat tyhmiä. Niiden olisi pitänyt odottaa yöhön ja väsyttää meidät pitkällä, koko päivän kestävällä vahdinpidolla."