"Otamme niistä selon, miss Deane. Mutta tahdotteko silläaikaa olla niin ystävällinen ja käyttää tätä? Aurinko nousee nopeasti taivaalle."
Hän ojensi Irikselle öljylakin, jota käytti. Itselleen oli hän ottanut toisen. Tytön katse tuli vakavaksi, sillä hän muisti merimiehen asian. Mutta kun hän oli harvinaisen ymmärtäväinen nuori nainen, ei hän tehnyt mitään vastaväitteitä, vaan pakottautui solmimaan nyörit leuan alta.
Tullessaan rannalle huomasi hän vaatekasan rikkonaisen tavaralaatikon keskellä. Tämä kuje ei häntä pettänyt. Mutta hän katsoi hyvin kiitollisena seuralaiseensa. Miten huoltapitävä tämä olikaan!
"Näen teillä olleen paljon työtä", sanoi Iris nyökäten sille suunnalle, jossa vaatteet ja kengät olivat.
"Niin", sanoi merimies. "Oli onni että löysin ne, eikö niin?"
"Kyllä. Kun ne ovat oikein kuivuneet, käytän niistä osan. Mutta mihin ryhdymme ensiksi?"
"Kaikkein ensiksi, miss Deane, on meidän tutkittava maihin ajautuneet tavarat ja katsottava sisältäisikö laatikoista joku ruokatavaroita. Toiseksi on meidän vedettävä kuivalle maalle kaikki, josta saattaa olla hyötyä. Kolmanneksi on meidän syötävä ja levättävä, ja lopuksi on tutkittava saari, ennenkuin tulee liian pimeä. Olen vakuutettu, että olemme täällä yksin. Tämä on hyvin pieni saari, ja jos täällä olisi ollut kiinalaisia, olisivat he kauan sitten näyttäytyneet."
"Luuletteko siis meidän olevan pakoitettuja jäämään tänne kauaksi aikaa?"
"Sitä on mahdoton tietää. Apu saattaa tulla päivän kuluttua. Toiselta puolen — on viisainta, miss Deane, varustautua pahimpaan."
"Tarkoitatteko, että meidän on kenties oltava täällä viikkoja — ehkäpä kuukausia?"