— Voi, älä lyö vetoa, se ei ole hyvä, ja tiedän ettei isäsi pidä siitä. Lupaa ettet milloinkaan enää lyö vetoa, sanoi Rose puristaen lujasti kättä, johon juuri oli pannut rahan.
— Hyvä on, lupaan. Se on suututtanut minua kauheasti, mutta tulin lyöneeksi sen aivan pilanpäiten. Olen sinulle hyvin kiitollinen, nyt minulla ei olekaan mitään hätää, ehätti Steve sanomaan ja lähti äkkiä tiehensä.
Rose oli päättänyt olla rauhan rakentajana ja odotti sopivaa tilaisuutta. Pian se tulikin.
Hän oli viettänyt päivänsä Clara-tädin luona, missä oli muitakin nuoria vieraina, sillä täti ajatteli, että Rosen pitäisi päästä ujoudestaan ja alkaa ottaa osaa seuraelämään. Päivällinen oli syöty ja seura oli hajaantunut. Clara-täti oli mennyt vähän lepäämään, ja Rose odotti, että Charlie tulisi saattamaan häntä kotiin.
Hän istui yksin komeassa vierashuoneessa, ja hänestä tuntui oikein hauskalta ja mukavalta, sillä hänellä oli yllään paras pukunsa ja käsissä kaksi kultaista rannerengasta, jotka hän oli saanut tädiltä. Hän istui nojatuolissa ja katseli uusia kenkiään, joissa oli kauniit ruusukkeet, isot kuin syysdaaliat. Äkkiä Charlie ilmestyi hänen eteensä velttona ja unisena, kuten Rosesta näytti. Hänet huomatessaan Charlie kohensi ryhtiään ja koetti saada kasvoilleen hymyn, joka pian kuitenkin muuttui haukotukseksi, kun hän sanoi:
— Minä luulin, että olit äidin luona, ja siksi minä torkahdin, kun sain saatetuksi ne tytöt kotiin. Nyt olen valmis palvelemaan sinua koska vain haluat.
— Päätäsi näyttää särkevän. Älä välitä minusta. Voin hyvin juosta yksin kotiin, kun on vielä näin varhaistakin, vastasi Rose, joka ei voinut olla panematta merkille serkkunsa punoittavia kasvoja ja väsyneitä silmiä.
— Siihen minä en suostu. Samppanja saa aina pääni kipeäksi, mutta kyllä se siitä selviää, kun pääsen raittiiseen ilmaan.
— Miksi sitten juot sitä? kysyi Rose huolissaan.
— En kai muutakaan voi, kun olen isäntänä. Älä nyt sinä rupea minulle paasaamaan; olen kuullut ihan tarpeeksi Archien tylsiä saarnoja enkä välitä kuulla enää lisää.