— No mitä varten? kysyi Alec-tohtori joka 'mittaili laivankantta' niin kuin hän nimitti edestakaista kävelyään alakerran salissa.
— Pitämään huolta pojista, vastasi Rose tyytyväisyyttä säteillen. — Febe nauroi, kun kerroin sen hänelle. Hän sanoi, että tytön tärkein tehtävä on oppia ensin pitämään huolta itsestään. Mutta hän puhuu niin, kun hänellä ei ole seitsemää poikaserkkua kuten minulle.
— Hän on silti oikeassa, ja oikeassa olet myös sinä, sillä ne kaksi asiaa kuuluvat yhteen, ja auttaessasi seitsemää poikaa sinä tietämättäsi autat myös itseäsi, sanoi Alec-tohtori pysähtyen hymyillen ja nyökkäsi hyväksyvästi kirkaskasvoiselle tytölle, joka oli väsyneenä istahtanut nojatuoliin pari tuntia kestäneen pelin jälkeen.
— Ihanko totta? Sehän hauskaa. Minun on tosiaan ihan pakko pitää huolta pojista, sillä he kertovat minulle aina murheitaan ja kysyvät neuvoa, ja minä olen siitä hurjan iloinen. Minä en vain aina osaa neuvoa, ja sen tähden neuvottelen salaa ensin sinun kanssasi ja hämmästytän heidät sitten suurella viisaudellani.
— Se sopii. Ja mikä on ensimmäinen huolesi? Minä näen kyllä, että mieltäsi painaa jokin, kerro pois vanhalle sedällesi.
Rose sujautti kätensä hänen kainaloonsa, ja kun he kävelivät siinä edestakaisin, hän kertoi kaikki Charliesta ja kysyi mitä hänen olisi tehtävä.
— Luuletko että voisit muuttaa Clara-tädin luo kuukauden päiviksi? kysyi tohtori, kun Rose oli lopettanut.
— Voisin kai, mutta ei se kovin hauskaa olisi. Tahtoisitko sinä todellakin että minä menisin?
— Paras lääke Charlielle olisi saada joka päivä annos ruusuvettä, toisin sanoen ruusu ja vettä. Jospa menisit pitämään huolta, että hän todella ottaa sitä? nauroi Alec-setä.
— Tarkoitatko sinä, että jos minä menen sinne ja koetan virkistää
Charlieta, niin hän pysyy kotona ja karttaa huonoa seuraa?