Täällä saattoi tosiaan heittäytyä murheen valtaan. Keväiset sadekuurotkin rapisivat ikkunaan kuin kuiskaten: itke pois huolesi, niin minäkin teen.
Rosella oli todellakin syytä suruun, sillä hänellä ei ollut äitiä, hän oli hiljan menettänyt myös isänsä, eikä hänellä ollut kotiakaan, hän vain asui täällä isotätiensä luona. Hän oli tullut vasta viikko sitten, ja vaikka herttaiset vanhat neidit koettivat parhaansa mukaan ilahduttaa häntä, eivät he oikein onnistuneet, sillä tyttö oli aivan toisenlainen kuin ne lapset, joita he olivat ennen nähneet. Tuntui kuin he olisivat saaneet hoitoonsa alakuloisen perhosen.
Rose sai liikkua missä halusi, ja pari päivää hän olikin huvitellut kiertelemällä ympäriinsä tässä vanhassa herraskartanossa, joka oli täynnä kummallisia sokkeloita, salaperäisiä käytäviä ja viehättäviä huoneita. Ikkunoita saattoi olla aivan yllättävissä paikoissa, puutarhan puolelle puikahti somia parvekkeita ja yläkerran suuri halli oli täynnä esineitä maailman kaikilta kulmilta, sillä Campbellit olivat olleet merikapteeneita jo monen sukupolven aikana.
Plenty-täti oli jopa antanut Roselle luvan käydä vapaasti tutkimusretkillä isossa keittiökomerossa, joka oli oikea hyvien tuoksujen tyyssija ja täynnä kaikenlaisia herkkuja. Mutta Rose näytti vähät välittävän moisista houkutuksista, ja kun tämäkin toive petti, Plenty-täti luopui epätoivoisena yrityksistään.
Ystävällinen Peace-täti oli puolestaan koettanut innostaa Rosea kauniisiin käsitöihin ja oli suunnitellut nuken vaatevaraston, joka olisi ihastuttanut isompaakin tyttöä. Mutta vaaleanpunaiset satiinihatut tai pikkuruiset sukat eivät huvittaneet Rosea, vaikka hän yritti ommella tunnollisesti tädin mieliksi. Ja eräänä päivänä Peace-täti näki parhaaksi lopettaa koko ompeluseuran huomatessaan tytön pyyhkivän kyyneliään hääpuvun laahukseen.
Sen jälkeen tädit löivät viisaat päänsä yhteen ja kutsuivat suojattinsa seuraksi koko seutukunnan kilteimmän ja moitteettomimman tytön. Mutta tämä Annabel Bliss oli kaikista heidän yrityksistään epäonnistunein, sillä Rose ei voinut sietää häntä ollenkaan vaan sanoi, että hänen teki mieli nipistää Annabelia nähdäkseen osasiko tuo vahanukke edes huutaa. Niin sai mallikappale Annabel palata kotiinsa, ja uupuneet tädit jättivät Rosen pariksi päiväksi oman onnensa nojaan.
Oli kolea sää. Vilustuttuaan hiukan Rosen täytyi pysytellä sisällä, ja hän vietti aikaansa enimmäkseen kirjastossa isänsä kirjojen parissa. Hän luki paljon, itki joskus ja vaipui usein ihaniin unelmiin, joista haaveksivat tyttölapset aina löytävät iloa ja lohtua. Mielikuvitusleikki oli hänestä mieluisampaa kuin mikään muu, mutta terveellistä se ei ollut; hän kävi kalpeaksi, väsyneeksi ja haluttomaksi, vaikka Plenty-täti syötti hänelle rautaa kilokaupalla ja Peace-täti hellitteli häntä kuin sylikoiraa.
Tätiparat vaivasivat ankarasti päätään keksiäkseen Roselle jotain uutta. Vihdoin he päättivät tehdä rohkean yrityksen, vaikkeivät juuri uskaltaneet toivoa sen onnistuvan. He eivät kertoneet Roselle mitä täksi lauantai-illaksi oli suunniteltu, vaan jättivät hänet omiin oloihinsa yllätyshetkeen asti. Eivät he aavistaneet, että omituinen lapsi löytäisi huvia aivan odottamattomasta paikasta.
Ennen kuin Rose oli ehtinyt pusertaa esille ainoatakaan kyyneltä, omituinen ääni katkaisi hiljaisuuden ja sai tytön herkistämään kuuloaan. Se oli vain hiljainen viserrys, mutta lintu tuntui olevan erityinen sävelniekka, sillä hiljainen viserrys muuttui pian iloiseksi piipitykseksi, jota seurasi milloin liverrys, milloin kujerrus tai sirkutus, ja kaikki loppui hilpeään sävelryöpsähdykseen, aivan kuin lintu olisi purskahtanut nauruun. Rose nauroi mukana ja hypähti innokkaasti seisomaan unohtaen kokonaan surunsa.
— Tuohan on matkijalintu! Missä kummassa se laulaa?