Puhuessaan Rose osoitti ikkunan vieressä olevaa pientä pöytää, jossa oli rykelmä kaikenlaisia pulloja.
— Ai, katsopas! Nytpä nähdään, mitä vahinkoa nuo siunatut naiset ovat saaneet aikaan.
Alec-setä kurkotti pullon toisensa jälkeen ja asetti ne riviin leveälle kaiteelle. Huolellisesti hän tarkasti jokaista erikseen, hymyili muutamille, rypisti otsaansa toisille ja sanoi pannessaan pois viimeisen pullon: — Nyt saat nähdä parhaan tavan, miten tätä sekasotkua on nautittava. Ja vilauksessa hän lennätti pullot maahan kukkapenkin laitaan.
— Mitä Plenty-täti nyt sanoo? Ja Myra-täti varmasti suuttuu, sillä hän lähetti niistä suurimman osan! nuhteli Rose kauhuissaan ja samalla ihastuneena.
— Sinä olet nyt minun potilaani, ja minä vastaan kaikesta. Minun reseptini taitavatkin tepsiä mainiosti, sillä näytät jo nyt virkeämmältä, Alec-setä sanoi niin hilpeästi, että Rosen täytyi nauraa, vaikka hän vastasikin nenäkkäästi:
— Entä jos en välitä sinun lääkkeistäsi enempää kuin näistä vaan heitän ne pellolle. Mitäs siitä sanot?
— Jos minä määrään sinulle tuollaisia sotkuja, saat heittää ne pois heti kun haluat. Mikäs on seuraava huolesi?
— Älä viitsi kysyä enää.
— Mutta kuinka minä voin auttaa sinua, ellen saa tietää? Huoli numero kolme, ole hyvä.
— On tietysti kauhean väärin, mutta toivon joskus, ettei minulla olisi ihan niin monta tätiä. He ovat kilttejä ja minä tahtoisin tehdä heille mieliksi; mutta he ovat kaikki niin erilaisia, että tuntuu joskus kuin he tahtoisivat repiä minut kappaleiksi, koetti Rose selittää, sillä hän tunsi olevansa kuin eksynyt kananpoika, jota kuusi kanaa koetti kilvan houkutella luokseen.