Mutta hän nautti siitä, totisesti! Hän istui hymyillen, ihaillen ja selittäen välittämättä hiukkaakaan hurjasta melusta, joka sai Rosen tukkimaan korvansa ja Alec-tohtorin uhkaamaan, että hän häipyisi silmänräpäyksessä, ellei meteli lakkaisi. Uhkaus sai aikaan hiljaisuuden, ja sillä välin kun setä kuunteli kiitoksia huoneen toisessa nurkassa, oli tädillä ja Rosella toisessa luottamuksellinen keskustelu.
— No, kultaseni, miltä nyt tuntuu? Varmaan paremmalta kuin viikko sitten?
— Minä olen oikein onnellinen nyt kun setä tuli. Hän puhuu joskus omituisesti, mutta hän on reilu ja kiltti, enkä voi olla pitämättä hänestä, ja painautuen lähemmäksi tätiään Rose kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut, kuvaillen lopuksi hienon laatikkonsa ihastuttavaa sisältöä.
— Kuulostaa hauskalta. Mutta Rose, minun täytyy varoittaa sinua eräästä asiasta: älä anna sedän hemmotella itseäsi pilalle.
— Mutta tuntuu mukavalta, kun hemmotellaan.
— Sitä en epäile yhtään; mutta jos sinä vuoden kuluessa kehityt huonoon suuntaan, niin setä saa siitä moitteet, ja hän tuntee epäonnistuneensa. Sinäkin olisit siitä varmaan pahoillasi. Setähän tahtoo tehdä kaikkensa sinun hyväksesi ja pystyykin auttamaan sinua, ellei hyväsydämisyys johda harhaan hänen arvostelukykyään.
— Sitä en ole ajatellut. En minä haluakaan tulla hemmotelluksi.
Mutta mitä minun pitäisi tehdä? Rose kysyi levottomasti.
— Koeta noudattaa valittamatta sedän määräyksiä, rakasta häntä, ole iloinen ja valmis joskus uhrauksiinkin hänen tähtensä.
— Minä yritän! Ja jos tulee hankaluuksia, saanko tulla kysymään sinulta neuvoa? Setä arveli että saisin, ja silloin minun ei tarvitsisi pelätä.
— Tule toki, kultaseni. Tässä on paikka, jossa pienet huolet haihtuvat, olkoon se sinulle äidin syli. Jessie-täti veti kiharaisen pään olkaansa vasten, ja hänen hellä katseensa osoitti kuinka hyvin hän tiesi, mitä lääkettä tyttö kipeimmin tarvitsi.