— Kunpa jäisitkin. Täällä on kamalan tylsää. Rose oli oikein ihastunut tuohon tyttöön, joka liversi kuin lintu ja teki työtä kuin täysikasvuinen nainen.
— Olisi se minustakin mukavaa. Olen jo viidentoista, ja minun pitäisi ruveta elättämään itseni, kun ei minulla ole sukulaisia. Sinähän olet tullut tänne joksikin aikaa, eikö niin? Febe kysyi katsoen vieraaseensa ja miettien, kuinka ihmeessä elämä saattoi olla ikävää tytöstä, jolla oli silkkimekko, hieno röyhelöesiliina, kaunis medaljonki ja tukassa samettinauha.
— Olen täällä kunnes setäni tulee. Hän on nyt minun holhoojani, enkä tiedä mihin hän aikoo viedä minut. Onhan sinullakin holhooja?
— Minulla? Ei toki. Minut on ihan pienenä jätetty köyhäintalon portaille. Neiti Rogers sattui mieltymään minuun ja otti minut hoitoonsa, niin että olen siitä asti ollut hänen luonaan. Mutta nyt hän on kuollut ja minä saan tulla toimeen omin neuvoin.
— Sehän on jännittävää! Ihan kuin Arabella Montgomery "Mustalaisen lapsessa"! Oletko lukenut sen hauskan kirjan? kysyi Rose, joka piti aivan erityisesti löytölapsitarinoista ja oli lukenut niitä monia.
— Ei minulla ole kirjoja, ja kaikki vapaa-aikani minä juoksentelen metsissä; se on minusta hauskempaa kuin sadut ja kertomukset. Febe lopetti lieden pesun ja ryhtyi uuteen puuhaan.
Hän otti esille ison papukulhon, ja Rose katseli häntä miettien, miltä elämä mahtaisi tuntua, jos pitäisi aina tehdä työtä eikä saisi koskaan vain olla ja pitää hauskaa. Mutta Febe näytti ajattelevan, että nyt oli hänen vuoronsa kysellä, ja sanoi haikeasti:
— Sinä olet kai käynyt paljon koulua?
— Olen, voi kamalaa! Olin kokonaisen vuoden asuntolakoulussa ja hädin tuskin selvisin sieltä hengissä. Mitä enemmän luin, sitä enemmän neiti Power antoi läksyjä, ja minä olin niin onneton, että itkin melkein silmät päästäni. Isä ei antanut minulle koskaan vaikeita tehtäviä, hän opetti niin jännittävästi, että läksyt tuntuivat pelkästään hauskoilta. Isä ja minä olimme hirveän onnellisia yhdessä. Mutta nyt hän on mennyt pois ja jättänyt minut aivan yksin.
Kyynelet joita Rose äsken turhaan odotti, tulivat nyt itsestään, ja ne vierivät pitkin poskia kertoen rakkaudesta ja surusta tehokkaammin kuin sanat.