— Haluaisin tehdä jotain oikein hauskaa, kun on näin kaunis päiväkin, jotain oikein jännittävää, sillä tämä raikas tuuli saa ihmisen villiintymään.
— Voitaisiin tehdä retki saareen. Arvelin että mentäisiin vasta iltapäivällä, mutta jos sinua huvittaa, niin lähdetään heti.
— Lähdetään! Minä olen valmis viidessätoista minuutissa. Minun täytyy vain saada ensin huoneeni kuntoon, sillä Febellä on kauheasti työtä.
Rose tarttui puhuessaan mattoihinsa kadoten sen tien, ja Alec-tohtori palasi sisään hyväksyvästi hymyillen ja tuumiskellen:
— Tämä voi vähän rikkoa suunnitelmia, mutta lapsen ilo on kaksinkertainen, kun hän saa huvinsa juuri silloin, kun itse sitä haluaa.
Harvoin on pölyriepu huiskinut vilkkaammin kuin sinä aamuna Rosen kädessä, ja tuskin koskaan on huone tullut kuntoon sellaisella hopulla kuin nyt. Pöydät ja tuolit lensivät pyyhkäisten paikoilleen; ikkunaverhot heiluivat kuin myrsky olisi niitä puistanut; posliinit kilisivät ja pikku esineet hyppivät kuin maanjäristys olisi leikkinyt niillä. Purjehduspuku pujahti ylle silmänräpäyksessä, ja hyppien ja tanssien Rose kiiti matkoihinsa — tuskin aavistaen, että kuluisi monta tuntia, ennen kuin hän taas näkisi huoneensa.
Rosen tullessa rantaan Alec-setä oli juuri lastaamassa isoa koria veneeseen, ja ennen kuin he lähtivät, ehätti Febe juosten veneelle mukanaan kummallinen, sadetakkiin sidottu käärö.
— Me emme jaksa syödä puoliakaan näistä ruuista emmekä tarvitse näin paljon huopia. Minä en tahtoisi täyttää niillä turhanpäiten koko venettä, sanoi Rose, joka vieläkin hieman pelkäsi vesillä liikkumista.
— Etkö olisi voinut tehdä vähän pienempää pakettia? tohtori kysyi
Febeltä katsellen kääröä epäluuloisesti.
— En, herra, en tällaisessa hirveässä hopussa, Febe vastasi nauraen ja koetti taputella muodotonta pakettiaan tasaiseksi.