— Mitä sinä mietit, kun katseesi on niin vakava?
— Mietin kertomaasi tarinaa jalosta merimiehestä, joka luovutti vanhalle vaimolle paikkansa pelastusveneessä ja antoi viimeisen vesipisaran lapsiraukalle. Kyllä kai niitä ihmisiä, jotka ovat valmiina uhrauksiin, rakastetaan ja ihaillaan kovin, sanoi Rose vakavana.
— Selvä se, mutta usein kukaan ei saa tietää mitään jaloimmista uhreista eivätkä ne siis herätä huomiota. Se ei kuitenkaan vähennä uhrin arvoa, vaikka ehkä tekee antamisen vähän raskaammaksi, sillä kaikki me kaipaamme myötätuntoa. Alec-setä huokasi.
— Sinä olet varmaan monta kertaa uhrautunut toisten takia? kysyi
Rose kuultuaan sedän huokauksen.
— Viimeksi silloin, kun heitin tupakanpolton, kuului arkipäiväinen vastaus.
— Miksi sinä heitit?
— Etten olisi huonona esimerkkinä pojille.
— Oliko se vaikeata?
— Hävettää sanoa, hyvin vaikeata. Mutta eräs viisas mies on kerran sanonut: "On välttämätöntä tehdä oikein; ei ole välttämätöntä olla onnellinen."
Rose mietti lausetta niin kuin se olisi erityisesti miellyttänyt häntä, ja hänen katseensa oli kirkas ja avoin, kun hän sanoi: