— Minä kysyn ukolta, kun hän seuraavan kerran tulee tänne, mitä minä oikeastaan saan tehdä. Sittenpä voin päättää, mitä minun on tehtävä. Mikä hullu minä olinkaan, kun annoin auringon paahtaa aivoni ja paistaa kirjaan, niin että kirjaimet tanssivat silmissä! Näen vieläkin mustia palloja hyppimässä toistensa ympäri ja tähtiä ja kaikenlaisia ihmeellisiä esineitä kun suljen silmäni. Näkevätköhän kaikki sokeat sellaisia?
— Älä ajattele sitä. Jospa jatkan lukemista? Me tulemme kohta kaikkein hauskimpaan paikkaan ja silloin sinä unohdat tämän huolen, Rose ehdotti.
— Ei, sitä minä en ikinä unohda. Hiiteen koko vallankumous! En tahdo kuulla siitä sanaakaan. Päätäni särkee ja minulla on kuuma. Miten hauskaa olisikaan päästä "Myrskylinnulla" merelle. Ja Mac parka pyöri ja heittelehti tietämättä, miten tyynnyttäisi tuskansa.
— Minä laulan sinulle, ehkä nukahdat, ja silloin päivä tulee lyhyemmäksi, Rose sanoi ottaen esille viuhkan ja istuutui hänen viereensä.
— Ehkäpä. En nukkunut paljonkaan viime yönä ja silloinkin näin ihan hulluja unia. Kuule, sano nyt toisille, että minä tiedän kaiken ja että ei siitä sen enempää. En tahdo, että he puhuvat siitä tai parkuvat minun takiani. Laula nyt, niin koetan nukkua. Jospa voisinkin nukkua koko vuoden ja herätä sitten terveenä!
— Voi, miten minäkin toivoisin sitä.
Rose sanoi sen niin sydämensä pohjasta, että Mac liikuttui. Hän hapuili tytön esiliinaa ja piteli sen nurkasta kiinni aivan kuin olisi tuntunut hyvältä pitää sitä lähellään. Mutta hän sanoi vain:
— Sinä olet reilu ja kiltti, Rose. Laula nyt se tuutulaulu, johon minä aina nukahdan.
Iloisena kiitoksesta Rose liehutti viuhkaansa ja lauloi vienolla äänellä vanhan skotlantilaisen laulun, joka alkaa:
"Pieni paimentyttönen
uinuu unten maille."