— Ikävää että sinun käsityksesi naisista on noin alhainen, ennen vanhaan uskoit heihin vilpittömästi.
— Ja uskon vieläkin, kunniasanallani! Koko maailmassa ei ole hartaampaa naisten ihailijaa ja orjaa kuin minä. Koeta vain, niin saat nähdä, sanoi Charlie ja lähetti ritarillisesti lentosuukon koko naissuvulle. Mutta Rose ei leppynyt, vaan kohautti olkapäitään ja vastasi silmissään katse, josta hänen ylhäisyytensä ei pitänyt:
— Kiitoksia paljon, en tarvitse ihailijoita enkä orjia, tarvitsen ystäviä ja auttajia. Olen elänyt niin kauan viisaan ja hyvän miehen lähettyvillä, että minua on ehkä vaikea miellyttää, mutta en aio tinkiä ihanteestani, ja siksi sen, joka haluaa minun kunnioitukseni, täytyy ainakin koettaa saavuttaa se.
— Ohoo, sinäpä olet kiukkuinen kyyhky! Tule sinä, Mac, suorimaan hänen höyhenensä. Minä häivyn hyvän sään aikana. Ja Charlie asteli toiseen huoneeseen pahoitellen itsekseen, että Alec-setä oli kasvatuksella pilannut hyvän tytön.
Viiden minuutin perästä hänen teki jo mieli takaisin, sillä Mac oli sanonut jotain, joka synnytti naurunpuuskan, ja vilkaistessaan olkansa yli hän näki 'kiukkuisen kyyhkyn' kujertavan niin leppoisasti ja herttaisesti, että hän olisi mielellään mennyt ottamaan osaa iloon. Mutta Charlie oli hemmoteltu, ja hänen oli vaikea tunnustaa olleensa väärässä. Hän oli aina lopulta saanut mitä oli halunnut, ja koska hän oli jo aikoja sitten päättänyt saada omakseen Rosen ja tämän omaisuuden, hän oli salaa harmissaan noista uusista suunnitelmista ja mielipiteistä. Mutta hän lohduttautui sillä, että ne haihtuisivat pian, kun tytölle selviäisi, miten epämuodikkaita ja hankalia ne olivat.
Ihanaa tulevaisuuttaan suunnitellen hän asettui mukavasti sohvan nurkkaan äitinsä viereen, kunnes kestitys sai ryhmät sulautumaan toisiinsa. Plenty-tädin mielestä tärkeintä oli syöminen ja juominen, vähäisinkin juhlimisen aihe ilahdutti hänen vieraanvaraista mieltään, ja tällä kertaa hän oli ylittänyt entisetkin saavutuksensa.
Epävirallisen juhla-aterian aikana Rose kulki sukulaisen luota toisen luo ja tapasi viimein etäisestä nurkasta kolme pojanvesaa äänettömässä tappelussa.
— Tulkaa sieltä vähän näytteille, hän houkutteli, sillä hän pelkäsi räjähdystä, ellei rauha pian palautuisi.
Siistien kiireesti itseään nuoret herrat tottelivat imarreltuina ja tarjosivat tarkastajan nähtäväksi kolme hehkuvan iloista naamaa.
— Hyvänen aika, kuinka pitkiä teistä on tullut! Mokomat hongankolistajat, kehtaattekin tuolla lailla sivuuttaa minut! hän sanoi nousten varpailleen ja taputtaen Willin ja Geordien kiharaisia päitä, sillä pojat olivat työntäneet mittaa kuin pajunvesat ja virnistelivät nyt iloisesti hänelle korkeuksistaan, kun hän mittaili heitä hullunkurisen hämmästyneenä.