— Hiljaa! Sinähän herätät tädin, huudahti Rose niin käskevästi, että Charlie lopetti kesken kertosäettä ja tuijotti tyhmänä häneen sanoen vihdoin anteeksipyytävästi:
— Minä vain näytin kuinka sen pitää käydä. Älä suutu, rakas — katso minuun niin kuin aamullakin, niin vannon etten ikinä enää laula yhtään säveltä, jollet tahdo. Minä olen vain vähän iloisella päällä — me joimme kauniisti sinun maljasi, ja kaikki onnittelivat minua. Sanoin ettei sitä ole vielä julkaistu. Ei — mutta enhän minä aikonut sanoa sitä. No mitäs siitä — ainahan minä joudun kiikkiin, mutta sinä annat aina yhtä suloisesti anteeksi. Anna nytkin äläkä ole vihainen, kultaseni. Ja pudottaen maljakon Charlie tuli Rosea kohti niin kiihtyneenä, että Rose hätkähti tuolin takana.
Rose ei ollut vihainen, mutta kauhistunut ja säikähdyksissään. Hän oli jo ajat sitten huomannut asian oikean laidan ja kalvennut niin, että Charliekin älysi sen ja pyysi anteeksi jo ennen kuin Rose sai suustaan moitteen sanaa.
— Puhutaan siitä huomenna, nyt on jo myöhäistä. Ole kiltti ja lähde kotiin ennen kuin setä tulee, Rose pyysi. Hän koetti puhua luontevasti, mutta värisevä ääni ja levoton ilme osoittivat, miten pahoillaan ja hämmentynyt hän oli.
— Kyllä, kyllä minä menen — sinä olet väsynyt — hyvitän kaiken kyllä huomenna.
Aivan kuin sedän nimi olisi antanut hetkeksi ryhtiä, Charlie kääntyi mennäkseen, mutta hänen askelensa olivat niin epävarmat, että ne olisivat paljastaneet häpeällisen totuuden, ellei se jo aikaisemmin olisi tullut ilmi. Ennen kuin hän pääsi ovelle, pyörien ratina pysäytti hänet; hän kuunteli seinään nojautuen, kauhun ja naurun väreet vaihtelivat hänen kasvoillaan.
— Brutus on karannut — nyt minä olen kiikissä. En voi kävellä kotiin näin sekapäisenä. Se on pakkasen syytä, Rose, ei muuta, usko pois, ja — ja vilustumisen — niin vilustumisen. Kuule, jos joku palvelijoista tulisi minua taluttamaan — ei kannata lähteä hakemaan tuota petoa. Kyllä äiti mahtaa pelästyä, kun se tulee kotiin. Nauraen taas tuota onttoa naurua hän hapuili ovenripaa.
— Ei, ei — et saa antaa heidän nähdä! Kukaan ei saa tietää! Ole täällä siksi kun setä tulee, hän kyllä pitää sinusta huolen. Voi Charlie, kuinka sinä saatoit, kuinka sinä saatoit, vaikka lupasit! Ja Rose juoksi ovelle unohtaen pelkonsa, kun häpeä ja suru äkkiä valahtivat hänen ylitseen; hän sysäsi Charlien käden pois oven rivasta ja väänsi avainta. Hänestä tuntui, ettei hän voinut enää katsella tuota poikaa, joka seisoi hänen edessään tyhjä hymy huulillaan, ja hän heittäytyi tuoliin ja kätki kasvot käsiinsä.
Hänen huudahduksensa, liikkeensä ja ennen kaikkea painunut päänsä olisivat selvittäneet Charlien, ellei olisi ollut jo kovin myöhä. Hän tuijotteli pitkin huonetta tyhjin, toivottomin katsein kuin koettaen tavoittaa järkeään, mutta lämpö ja pakkanen, kiihtyminen ja hurja maljojen kallistelu olivat tehneet tehtävänsä perusteellisesti. Syvään huokaisten hän tunnusti tappionsa, kääntyi pois ja heittäytyi kasvoilleen sohvalle.
Istuessaan kädet kasvoilla Rose tunsi, että jotain hyvin kallista oli ainiaaksi kuollut. Rosesta oli juuri alkanut tuntua siltä, että Charliesta kenties voisi kaikesta huolimatta tulla se sankari, jolta tämä näytti, ja oli tuntunut suloiselta ajatella, että hän voisi olla Charlien hyvänä hengettärenä. Mutta unelma oli ollut kovin lyhyt ja herätys kovakourainen.