— Hyvä, nyt olen tyytyväinen.
He olivat seisseet eri puolella huonetta, Alec-tohtori kuin päällikkö käskynjaolla ja Rose kuin hyvin harjoitettu sotilas kuuntelemassa määräyksiä. Viimeisiä sanoja sanoessaan tohtori meni Rosen luo, työnsi tukan syrjään ja suuteli tyttöä otsalle hellästi mutta vakavasti. He eivät puhuneet enempää, sillä Plenty-täti kutsui alakertaan ja oli tartuttava päivän toimiin.
Rosella oli sinä päivänä runsaasti aikaa rauhalliseen mietiskelyyn, sillä kaikki lepäilivät eilisten juhlien jälkeen. Hän istui omassa huoneessaan suunnitellen uutta vuottaan ja rakentaen pilvilinnoja. Unelmat kevensivät pitkiä odotuksen hetkiä; toisaalta hän paloi halusta saada tietää, milloin Charlie tulisi, toisaalta tapaaminen pelotti häntä. Hän uskoi Charlien tulevan häpeissään ja katuvaisena, ja hänen mielessään taistelivat sääli ja paheksuminen. Hän päätti käyttää hyväkseen herkkää hetkeä, olla lempeä mutta vilpitön, nuhdella mutta samalla lohduttaa.
Tämä hempeä ajatus suorastaan kiehtoi, ja hän oli sen lumoissa katsellessaan auringon laskua länteen avautuvasta ikkunastaan. Mutta oven läimäys sai hänet äkkiä kohentamaan ryhtiään nojatuolissa, ja hän pidätti henkeään.
— Nyt hän tulee. Minun täytyy muistaa mitä lupasin sedälle ja pysyä lujana.
Tavallisesti Charlien tulon kyllä kuuli. Tällä kertaa hän ei viheltänyt, hyräillyt eikä laulanut, vaan tuli niin hiljaa, että Rose uskoi hänenkin pelkäävän kohtaamista eikä nostanut katsettaan askelten lähestyessä. Hän kuvitteli, että Charlie ehkä heittäytyisi hänen eteensä niin kuin ennen poikamaisten vallattomuuksien jälkeen, mutta ajatus tuntui hänestä vastenmieliseltä. Levottomana hän odotti, mitä tuleman piti.
Yllätys oli täydellinen. Suuri kukkavihko putosi hänen syliinsä, ja tavanomaisen rohkea ja pirteä ääni sanoi huolettomasti:
— Täällähän hän istuu, yhtä suloisena ja mietteliäänä kuin aina. Onko maailma ontto ja nukke täynnä sahanpuruja? Mennäänkö luostariin, serkku?
Rose oli niin tyrmistynyt tästä piittaamattomuudesta, ettei edes huomannut kukkasia, ja kun hän katsoi serkkuaan, hänen silmänsä olivat niin hämmästyneet ja moittivat, ettei tarkoituksesta voinut erehtyä. Charlie punastui, ja hänen katseensa painui, kun hän sanoi nopeasti, mutta yhtä huolettomasti kuin äsken:
— Pyydän nöyrästi anteeksi, että tulin niin myöhään illalla. Älä ole minulle kovin ankara; tiedäthän että Amerikka odottaa joka miehen täyttävän velvollisuutensa uudenvuoden aattona.