— Suloisimmat kasvot mitä koskaan olen nähnyt, ja silmät aivan kuin sinulla, eikö totta? huomautti Charlie.
— Minä pyydän vastausta enkä kohteliaisuuksia. Rose koetti näyttää ankaralta pannessaan pois kuvan nopeammin kuin oli sen ottanut.
— Lakannutko maalaamasta? En toki! Töhertelen hiukan öljyväreillä, joskus tuhrin vesiväreillä, piirtelen silloin tällöin ja laiskottelen ateljeissa, kun satun sille tuulelle.
— Entäs musiikki?
— Se kukoistaa. En harjoittele paljon, mutta laulan aika usein seurassa. Viime kesänä rupesin soittamaan kitaraa ja kuljeskelin hienosti trubaduurina. Tytöt pitävät siitä ja mukavaa se on poikajoukossakin.
— Opiskeletko mitään?
— Tuota — on minulla muutamia lakiteoksia pöydälläni, oikein paksuja, hyviä, viisaan näköisiä kirjoja, ja joskus sattumalta selailen niitä, kun kyllästyn huvittelemaan tai vanhemmat toruvat. Mutta en taida oppia tänä vuonna muuta kuin mitä 'alibi' merkitsee. Ja viekas pilkahdus Charlien silmissä näytti osoittavan, että hän toisinaan käytti hyväkseen tätä lainopin tuntemustaan.
— Mitä sinä sitten teet?
— Sinä suloinen saarnaaja, minä huvittelen. Pienten piirien teatterinäytännöt ovat viime aikoina olleet muodissa, ja minä olen niittänyt niin paljon laakereita, että olen miettinyt oikein vakavasti antautua teatterialalle.
— Ihan tottako? huudahti Rose säikähtyneenä.