— Olen kuullut kyllä, mutta en muista enää. On ollut niin paljon muuta tekemistä, että olen laiminlyönyt nuo viiden kuuden vuoden takaiset harrastukseni, vastasi Rose nauraen.
— Ne vasta olivat ihania aikoja! Aiotko kauan harrastaa tällaista,
Rose, kysyi Mac silmäillen paheksuvasti tanssijoita.
— Kai kolmisen kuukautta.
— Hyvästi sitten uuteenvuoteen saakka. Ja Mac hävisi oviverhojen taakse.
— Rose kulta, kyllä sinun pitää ottaa tuo poika hoivaasi ennen kuin hänestä tulee ihan metsäläinen. Siitä asti kun sinä lähdit, hän on elänyt nenä kirjassa kiinni ja edistynyt niin hyvin, että olemme antaneet hänen olla rauhassa, vaikka Jane-täti huokaileekin hänen käytöstään. Hio hiukan häntä, hänen on tosiaan aika muuttaa tapansa, puheli Mac-setä kauhistuneena poikansa töykeydestä.
— Minä tunnen katajapensaani niin hyvin, etten välitä vaikka pisteleekin. Mutta kyllä minä otan hänet hoiviini ja teen parhaani, että hän vielä olisi kunniaksi suvulle, vastasi Rose auliisti.
— Ota Archie esikuvaksi, hänen vertaistaan ei löydä kuin yhden tuhannesta, ja se tyttö, joka hänet saa, voittaa totisesti päävoiton, jatkoi Mac-setä antaen keskustelun päätökseksi vihjeen, joka hänen mielestään sopi oikein hyvin.
— Voi kuinka väsynyt minä olen! huudahti Rose heittäytyen tuoliin puoli kahden maissa yöllä, kun viimeiset ajoneuvot lähtivät.
— Mitä mieltä nyt olette, neiti Campbell? kysyi tohtori, puhutellen tyttöä ensi kerran nimellä, joka tuona iltana oli mainittu kovin usein.
— Minusta neiti Campbell viettää hauskaa elämää, jos hän jatkaa tähän tapaan, ja toistaiseksi se on hänelle mieleen, vastasi tyttö hymyillen saatuaan hänkin maistaa sitä mitä maailma sanoo iloksi.