Kutsuttiin sitten Tuhkimo, ja hän tuli ruskea esiliina puoliksi päällään, koetti kenkää ja sanoi tyytyväisenä: — Minä olen prinfeffa.
Daisy itki ja pyysi anteeksi; mutta Nan joka rakasti murhenäytelmiä, heittäytyi epätoivoissaan lattialle ja jäi siihen sitten mukavasti katselemaan näytöstä loppuun. Ei se enää kestänytkään kauan, sillä prinssi juoksi sisään, heittäytyi polvilleen prinsessan eteen ja suuteli kunnioittavasti kähäräpään kättä, ja samanaikaisesti airut puhalsi torveensa niin, että kuulijain korvat olivat mennä lukkoon.
Esirippu ei ehtinyt vielä laskeutua, kun prinsessa jo juoksi näyttämöltä isänsä luo kysymään: — Enkö minä näytellyt hyvin? kun taas prinssi ja airut ryhtyivät miekkailemaan puumiekalla ja läkkitorvella.
— Se oli kaunista! sanoivat kaikki, ja kun melu hieman vaimeni, Nat astui esille viulu kädessään.
— Hiljaa! Hiljaa! huusivat lapset, ja sali hiljeni, sillä jokin Natin ujossa käytöksessä ja ilmeikkäissä silmissä pani yleisön ystävällisesti kuuntelemaan.
Bhaerit luulivat, että hän soittaisi jonkin vanhan tutun kappaleen, mutta hämmästyksekseen he kuulivat uuden ihastuttavan sävelmän, jonka Nat soitti niin eläytyneesti, että he tuskin tunsivat soittajaa omakseen. Se oli noita sanattomia lauluja, jotka tuovat julki sydämen tunteet ja liikuttavat syvästi. Meg-täti nojasi päänsä Daisyn olkaa vasten, isoäiti pyyhki silmiään ja Jo-rouva katsoi Laurie-herraan kuiskaten:
— Oletko sinä säveltänyt tämän?
— Tahdoin että poikasi osoittaisi sinulle kunniaa ja kiittäisi sinua omalla tavallaan, vastasi Laurie kumartuen hänen puoleensa.
Kun Nat kumarsi ja aikoi poistua, he taputtivat hänet takaisin, ja hän sai soittaa uudestaan. Hän soitti sen niin onnellisen näköisenä, että hyvää teki.
— Lattia tyhjäksi! huudahti Emil ja hetkessä tuolit oli työnnetty syrjään, vanhemmat istuutuivat turvallisesti nurkkiin ja lapset kerääntyivät näyttämölle.