Ja Demi kertoi iloisesti henkeä vetämättä: — Eräänä päivänä minä löysin oikein kauniin kirjan ja halusin leikkiä sillä, mutta isoisä ei antanut. Hän näytti minulle kirjasta kuvia ja kertoi niistä, ja minä pidin kovasti niistä kertomuksista, kuten Joosefista ja hänen pahoista veljistään, sammakoista, jotka nousivat vedestä maalle, ja pikku Mooseksesta, joka oli heitetty veteen, ja monista muistakin, mutta eniten pidin Suuresta Opettajasta. Isoisä kertoi sen minulle niin monta kertaa, että opin sen ulkoa, ja hän antoi minulle tämän kuvan, etten unohtaisi sitä. Ja kerran kun olin kipeä, se pantiin tuohon seinälle, ja minä jätin sen siihen, että toisetkin sairaat saisivat katsella sitä.
— Mitä varten hän siunaa lapsia? kysyi Nat, jota lasten keskellä oleva olento kiinnosti.
— Koska hän rakastaa niitä.
— Olivatko ne köyhiä lapsia? kysyi Nat miettivästi.
— Olivat, ainakin luulen niin. Näethän ettei kaikilla ole edes kunnon vaatteita, eivätkä heidän äitinsäkään näytä rikkailta rouvilta. Hän rakasti köyhiä ja oli hyvä heille. Hän auttoi heitä ja kielsi rikkaita kohtelemasta heitä pahasti, ja he rakastivat häntä, selitti Demi innoissaan.
— Oliko hän rikas?
— Kaikkea muuta! Hän syntyi tallissa ja oli niin köyhä, ettei hänellä ollut taloa missä asua eikä joskus muuta ruokaa kuin se, mitä ihmiset hänelle antoivat, ja hän kulki ympäri opettamassa ihmisiä ja koetti tehdä heistä hyviä, kunnes pahat miehet tappoivat hänet.
— Minkä tähden? ja Nat nousi istumaan vuoteessaan kuullakseen kaiken tästä kiinnostavasta miehestä.
— Minä kerron sinulle. Ei Jo-täti välitä vaikka me vielä valvommekin, sanoi Demi ja puikahti vastapäiseen vuoteeseen onnellisena, kun sai kertoa mielitarinaansa näin otolliselle kuulijalle.
Lastenhoitaja kurkisti ovesta, joko Nat nukkui, mutta nähtyään mitä oli tekeillä hän vetäytyi takaisin ja meni liikuttuneena kertomaan rouva Bhaerille: