Gondoli toisensa jälkeen liukui marmoriportaiden ääreen jättäen ihastuttavan kuormansa lisäämään sitä värikästä ihmisvirtaa, joka täytti kreivi Adelonin upean palatsin salit. Ritareita ja ylhäisiä naisia, keijukaisia ja hovipoikia, munkkeja ja kukkastyttöjä liiteli iloisen tanssin pyörteissä. Suloiset äänet ja ihanat sävelet täyttivät ilman, ja naamiohuvit jatkuivat ilossa ja soiton humussa.
"Onko teidän Ylhäisyytenne nähnyt lady Violaa tänä iltana?" kysyi ritarillinen trubaduuri keijukaiskuningattarelta, joka liiteli lattian yli hänen käsivarsillaan.
— Olen kyllä. Eikö hän ole ihastuttava, vaikkakin kovin surullinen? Hänen pukunsakin on hyvin valittu, sillä viikon päästä hän menee naimisiin kreivi Antonion kanssa, jota hän vihaa intohimoisesti.
— Kautta kunniani, kadehdin kreiviä. Tuolla hän tuleekin sulhaseksi pukeutuneena, musta naamio kasvoillaan. Kun hän ottaa sen pois, saamme nähdä, kuinka hän katselee tuota kaunista tyttöä, jonka sydäntä hän ei voita, vaikka tytön ankara isä onkin luvannut kreiville hänen kätensä, vastasi trubaduuri.
— Kuiskaillaan että lady Viola rakastaa nuorta englantilaista taiteilijaa, joka alituisesti kulkee hänen kintereillään, mutta jota kreivivanhus halveksii, sanoi keijukaiskuningatar.
Ilo oli ylimmillään, kun muuan pappi tuli näkyviin, johdatti nuoren pariskunnan purppuranpunaisella sametilla verhottuun sivukammioon ja viittasi heitä polvistumaan. Silmänräpäyksessä vaikeni iloinen hälinä, eikä kuulunut kuin suihkulähteitten solinaa ja kuunsäteissä kylpevän oranssilehdon suhinaa, kun kreivi Adelon puhui:
— Hyvät naiset ja herrat, suokaa anteeksi pieni viekkauteni.
Olen koonnut teidät tänne todistajiksi tyttäreni vihkiäisiin.
Arvoisa isä, odotamme palvelustanne.
Kaikkien silmät kääntyivät morsiuspariin, ja hämmästyksen kohahdus kuului yli joukon, sillä sekä morsian että sulhanen esiintyivät naamioituina. Uteliaisuus ja ihmetys täytti kaikkien mielet, mutta kukaan ei tahtonut sanoa mitään ennen kuin pyhä toimitus oli päättynyt. Silloin kokoontuivat jännittyneet katselijat kreivin ympärille pyytämään selitystä.
— Antaisin sen ilomielin jos voisin, mutta en tiedä muuta kuin että se oli ujon Violan oikku, johon suostuin. Nyt, lapseni, näytelmä päättyköön. Riisukaa pois naamionne ja tulkaa ottamaan siunaukseni.
Mutta kumpikaan ei notkistanut polviaan, sillä nuori sulhanen vastasi äänellä, joka sai kaikki säpsähtämään, ja naamion pudotessa tulivat näkyviin Ferdinand Devereux'n, taiteilija-rakastajan jalot kasvot, ja vasten hänen rintaansa, jota nyt koristi englantilaisen jaarlin tähti, nojautui ihana Viola säteillen onnea ja kauneutta.