Jollei Lauriea ja vanhaa Esteriä, kamarineitoa, olisi ollut, ei Amy varmaankaan olisi päässyt tämän kauhean ajan yli — niin hän ainakin itse ajatteli.
Papukaija yksin olisi riittänyt saamaan hänet epätoivon partaalle. Lintu tunsi ennen pitkää ettei Amy kuulunut sen ihailijoihin ja kosti tekemällä hänelle yhtenään kepposia. Se nyki hänen tukkaansa, kun hän tuli hiukankin lähelle, kaatoi kurillaan ruokakuppinsa juuri kun Amy oli päässyt puhdistamasta sen häkkiä, narrasi sylikoiran haukkumaan vanhan rouvan nukkuessa, solvasi Amya vieraiden kuullen ja käyttäytyi joka suhteessa häpeämättömän pahantapaisesi!
Toiseksi Amy ei voinut sietää koiraa — se oli lihava ja hemmoteltu äkäinen otus, joka murisi ja haukkua nalkutti hänen pukeutuessaan ja makasi selällään käpälät ilmassa ja kasvoilla sanomattoman tylsä ilme aina kun tahtoi syödä, mikä tapahtui ainakin kaksitoista kertaa päivässä. Keittäjä oli pahansisuinen vanha kääpä. Ester oli ainoa, joka vähänkin välitti nuoresta neidistä.
Ester oli ranskatar, joka oli ollut 'madamen' luona, kuten hän nimitti emäntäänsä, jo monta vuotta. Hän oli alistanut vanhan rouvan melkein kokonaan valtansa alle, sillä tämä ei voinut tulla toimeen ilman häntä. Hän oli oikeastaan Estelle, mutta täti oli vaatinut häntä muuttamaan nimensä, ja hän oli totellut ehtonaan se, ettei häntä koskaan pyydettäisi muuttamaan uskontoaan. Ensi hetkestä hän mieltyi Amyyn, jota hän nimitti mademoiselleksi, ja huvitti häntä suuresti kertomalla hauskoja juttuja elämästään Ranskassa, kun Amy istui hänen vieressään ja hän silitti madamen pitsejä. Hän antoi Amyn tehdä tutkimusretkiä vanhassa talossa ja katsella kaikkia omituisia ja kauniita tavaroita suurien komeroiden ja vanhojen kaappien kätköissä, sillä täti talletti kaiken ja keräsi tavaraa kuin harakka.
Amyn suurin ilonaihe oli intialainen kaappi, joka oli täynnä merkillisiä laatikoita ja pieniä salalokeroita, joissa säilytettiin kaikenlaisia harvinaisia koristeita, joista muutamat olivat sangen kallisarvoisia. Näiden esineiden järjestäminen ja tutkiminen tuotti Amylle suurta huvia.
Jalokivilippaissa samettityynyillä olivat granaattikoristeet, joita täti oli käyttänyt astuessaan seuraelämään, helmet, jotka hän oli saanut isältään hääpäivänään, hänen sulhasensa antamat timantit, surusormukset ja neulat, omituiset medaljongit, joissa oli kuolleiden ystävien kuvia, hiuksista tehdyt rintasoljet, pienet rannerenkaat, joita hänen ainoa pikku tyttärensä oli pitänyt, Marchin sedän iso kello, jonka punaisella sinetillä monet lapsenkädet olivat leikkineet, ja pienessä kotelossa aivan erillään tädin vihkisormus, joka nyt oli liian pieni hänen lihavaan sormeensa, mutta joka oli hänen kallisarvoisin aarteensa.
— Minkä mademoiselle ottaisi näistä jos saisi valita? kysyi Ester, joka aina istui lähellä valvomassa Amyn puuhia ja näyttämässä hänelle arvokkaimpia esineitä.
— Pidän timanteista eniten, mutta niiden joukossa ei ole ainoatakaan kaulakoristetta, ja olen erikoisen ihastunut kaulakoristeisiin, ne ovat niin kauniita. Valitsisin tämän, jos saisin, vastasi Amy katsellen ihastuneena helminauhaa, jossa oli kulta- ja ebenholtsihelmiä ja keskellä raskas risti samaa ainetta.
— Minäkin tahtoisin tuon, mutta en kaulakoristeeksi — oi, ei! Minä käyttäisin sitä rukousnauhana kuin hyvä katolilainen ainakin, sanoi Ester katsellen tuota kaunista kapinetta hartaasti.
— Onko se aiottu käytettäväksi samoin kuin tuo hyvältä tuoksuva puuhelminauha, joka riippuu peilinne yläpuolella? kysyi Amy.