Hanna oli käden käänteessä tekaissut matkalaiselle mainion aamiaisen, koska hän ei muulla tavalla kyennyt purkamaan riemuaan, ja Meg ja Jo toivat kilvan ruokaa ja kuuntelivat samalla kun hän kuiskaten kertoi isän voinnista, herra Brooken lupauksesta jäädä hoitamaan häntä, myrskyn aiheuttamasta viivytyksestä kotimatkalla ja siitä sanomattomasta huojennuksesta, jonka Laurien toiveikkaiden kasvojen näkeminen oli tuottanut hänelle, kun hän astui junasta loppuun väsyneenä, levottomana ja viluissaan.
Mikä ihmeellinen, ihana päivä siitä tulikaan! Ulkona kimaltelivat lumitähdet, sisällä oli hiljaista ja levollista, sillä kaikki nukkuivat yön valvonnan jälkeen ja pyhäinen rauha vallitsi talossa, jonka ovea vartioi torkkuva Hanna. Meg ja Jo sulkivat väsyneet silmänsä mielessään ihana tietoisuus siitä että taakka oli nyt nostettu heidän harteiltaan, ja laskeutuivat lepoon kuin myrskyn ajamat veneet, jotka vihdoin ovat päässeet ankkuriin turvalliseen satamaan.
Rouva March ei tahtonut jättää Bethiä, vaan nukkui suuressa nojatuolissa vuoteen vieressä heräten silloin tällöin katselemaan, koskettamaan ja vartioimaan lastaan, kuin saituri jälleenlöydettyä aarrettaan.
Laurie riensi sillä välin lohduttamaan Amya ja kertoi asiansa niin hyvin että itse Marchin täti tällä kertaa niisti nenäänsä eikä kertaakaan sanonut: — Mitä minä sanoin. Amy käyttäytyi niin uljaasti, että todella arvelen pienessä kappelissa ajateltujen hyvien ajatusten jo alkaneen kantaa hedelmää. Hän kuivasi nopeasti kyynelet, hillitsi kiihkeän halunsa päästä näkemään äitiään eikä edes muistanut turkoosisormusta, kun vanha rouva sydämellisesti yhtyi Laurien mielipiteeseen, että Amy käyttäytyi kuin 'hieno pikku nainen'. Se näytti vaikuttavan Pollyynkin, joka nimitti häntä 'hyväksi tytöksi', siunasi hänen näppejään ja sanoi kohteliaasti: — Tule kävelemään, kultaseni!
Amy olisi hyvin mielellään lähtenytkin ulos nauttimaan raikkaasta talvi-ilmasta, mutta huomatessaan että Laurie miehekkäistä ponnistuksistaan huolimatta oli nukkua seisaalleen sai pojan heittäytymään pitkäkseen sohvalle siksi aikaa kun hän kirjoittaisi pari riviä äidilleen. Hän kirjoitti kauan, ja kun hän vihdoin palasi takaisin, makasi Laurie sikeässä unessa, molemmat käsivarret pään alla, ja Marchin täti oli laskenut ikkunaverhot alas ja istui aloillaan aivan joutilaana ja tavattoman suopeana.
Hetken kuluttua he alkoivat arvella että Laurie ei ehkä heräisi ennen yötä, eikä hän varmaan olisi sitä tehnytkään, ellei Amyn riemunhuuto äidin astuessa sisään olisi häntä herättänyt.
Kaupungissa oli sinä päivänä luultavasti monta onnellista pikkutyttöä, mutta minä puolestani uskon, että onnellisin heistä oli Amy, kun hän istui äitinsä polvella kertoen vastoinkäymisistään ja sai palkinnokseen hyväksyviä hymyilyjä ja helliä hyväilyjä. He istuivat kahden hänen pienessä kappelissaan, jota vastaan äidillä ei ollut mitään muistuttamista, kun sen tarkoitus selitettiin hänelle.
— Päinvastoin pidän siitä paljon, kultaseni, sanoi rouva March katsellen jakkarasta pieneen kirjaan, jonka kuluneet kannet todistivat ahkeraa käyttöä, ja kauniiseen, murattiköynnöksillä koristettuun tauluun. — On erinomainen ajatus hankkia itselleen paikka, jossa saa olla rauhassa, kun jokin asia pahoittaa mieltä. Elämässämme on paljon kovia aikoja, mutta voimme aina kestää ne jos pyydämme apua oikealla tavalla. Luulen että pikku tyttöni on oppimaisillaan tämän.
— Niin, äiti, ja kun tulen kotiin, aion pyytää itselleni pientä nurkkaa isosta vaatekomerosta, jonne saan panna kirjani ja jäljennöksen, jonka olen koettanut tehdä tästä taulusta. Madonnan kasvot eivät ole oikein hyvät — ne ovat niin kauniit etten osaa piirtää niitä — mutta lapsi on parempi. Minusta on hauskaa ajatella että Hänkin on pieni lapsi, silloin pääsen lähemmäksi Häntä ja se auttaa minua.
Kun Amy osoitti hymyilevää Kristuslasta äitinsä sylissä, näki rouva March hänen kohotetussa sormessaan jotakin, joka sai hänet hymyilemään. Hän ei sanonut mitään, mutta Amy ymmärsi hänen katseensa ja sanoi hetken äänettömyyden jälkeen vakavasti: