"Kallis Margaret! En voi enää hillitä tunteitani ja minun täytyy saada tietää kohtaloni ennen kuin palaan. En uskalla vielä puhua asiasta vanhemmillesi, mutta kyllä he varmaan suostuisivat, jos tietäisivät miten me jumaloimme toisiamme. Herra Laurence auttaa minua saamaan hyvän paikan, ja sitten, suloinen tyttöni, teet minut onnelliseksi. Pyydän ettet vielä kerro mitään vanhemmillesi, mutta rukoilen Sinua lähettämään minulle pari toivon sanaa Laurien kautta. Uskollinen rakastajasi
John."
— Voi tuota häijyläistä, sillä tavalla hän siis kosti minulle, kun pidin äidille antamani lupauksen. Minä menen läksyttämään häntä oikein tuntuvasti ja tuon hänet tänne pyytämään anteeksi, huusi Jo palaen halusta jakaa oikeutta heti paikalla. Mutta äiti pidätti hänet ja sanoi tavattoman ankarasti: — Seis, Jo, sinun täytyy ensin selittää oma osuutesi asiaan. Olet tehnyt niin monta kepposta, että pelkään sinun olevan tässäkin mukana.
— Kunniasanallani, äiti, en ole! En ole koskaan nähnyt tätä kirjettä enkä tiedä siitä mitään, niin totta kuin elän, sanoi Jo niin vakavasti että he uskoivat. — Jos olisin mukana tässä, olisin tehnyt kepposen paremmin ja kirjoittanut järjellisen kirjeen. Luulisin sinun ymmärtäneen ettei herra Brooke ikimaailmassa kirjoittaisi tällaista roskaa, hän lisäsi viskaten kirjeen ylenkatseellisesti lattialle.
— Se on hänen käsialaansa, änkytti Meg verraten sitä kädessään olevaan kirjeeseen.
— Oh, Meg, ethän vain ole vastannut siihen? huudahti rouva March nopeasti.
— Kyllä minä vastasin! Laurie sai kirjeeni. Ja häpeän murtamana Meg kätki taas kasvonsa.
— Tämäpä kaunista! Antakaa minun nyt tuoda tuo pojanlurjus tänne selittämään asia ja saamaan toruja. En saa rauhaa ennen kuin hän on käsissäni. Ja Jo riensi taas ovea kohti.
— Hiljaa, antakaa minun hoitaa tämä asia, se on pahempi kuin luulin. Margaret, kerro minulle kaikki, käski rouva March istuutuen Megin viereen ja pitäen kiinni Josta, ettei tämä pääsisi livahtamaan.
— Sain ensimmäisen kirjeen Laurielta, joka ei näyttänyt tietävän mitään koko asiasta, alkoi Meg kohottamatta katsettaan. — Tulin ensin levottomaksi ja aioin kertoa äidille, mutta sitten muistin miten paljon pidit herra Brookesta ja ajattelin ettet varmaankaan olisi pahoillasi, jos säilyttäisin pienen salaisuuteni muutamia päiviä. Anna anteeksi äiti, olen saanut maksaa tyhmyyteni nyt. En enää koskaan voi katsoa häntä silmiin.