Ja Jo kiipesi ylös ja koputti kuuluvasti Laurien pienen lukuhuoneen oveen.
— Olkaa koputtamatta tai annan teille kyytiä! huusi nuori herrasmies uhkaavalla äänellä.
Jo koputti heti uudestaan, ovi lensi auki, ja ennen kuin Laurie oli tointunut hämmästyksestään, tyttö oli jo pujahtanut sisälle. Nähdessään että Laurie todella oli pahalla tuulella otti Jo, joka tiesi miten häntä oli kohdeltava, katuvan ilmeen kasvoilleen, heittäytyi teatraalisesti polvilleen hänen eteensä ja sanoi nöyrästi:
— Anna anteeksi että olin tyly! Tulin tekemään sovintoa, enkä aio lähteä ennen kuin kaikki on hyvin.
— Kaikki on hyvin. Nouse ylös äläkä käyttäydy kuin hanhi, oli
Laurien ritarillinen vastaus.
— Kiitos, noustaan sitten. Saisiko luvan kysyä mikä on hätänä? Et näytä olevan erityisen hyvällä tuulella.
— Minua on röykytetty enkä siedä sellaista, mutisi Laurie suuttuneena.
— Kuka on röykyttänyt? kysyi Jo.
— Isoisä. Jos se olisikin ollut joku toinen, minä olisin… Ja vihastunut nuorukainen päätti lauseensa tarmokkaalla kädenliikkeellä.
— Entä sitten, röykytänhän minäkin sinua usein etkä välitä siitä mitään, sanoi Jo lepytellen.