— Älkää kinastelko, lapset. Etkö sinä, Jo, toivoisi, että meillä olisi vielä kaikki ne rahat, jotka isä menetti kun olimme pieniä. Hyvänen aika, kuinka kelpaisikaan olla ja elää, jos ei olisi rahahuolia! sanoi Meg, joka muisti vielä perheen paremmat päivät.
— Sinä sanoit vastikään, että me olemme paljon onnellisempia kuin Kingin lapset, jotka riitelevät ja nalkuttavat aamusta iltaan, vaikka ovatkin rikkaita.
— Niin sanoinkin, Beth. Ja kyllä minä luulen, että me olemmekin, sillä vaikka meidän täytyy tehdä työtä, osaamme sentään pitää välillä hauskaa ja olemme aika vitsikästä sakkia, kuten Jo sanoisi.
— Jo puhuu kuin katupoika, huomautti Amy katsoen moittivasti pitkää olentoa, joka loikoi matolla. Jo hypähti heti istumaan, pisti kätensä taskuun ja alkoi viheltää.
— Hyi, tuo kuulostaa kauhean poikamaiselta, Jo.
— Ja siksipä minä vihellänkin.
— Minä en siedä karkeita, epänaisellisia tyttöjä.
— Enkä minä sievisteleviä, hienohelmaisia tipsuja.
— Pikkulinnut pesässään sovinnossa elää,
lauloi Beth, rauhantekijä, niin hullunkurisen näköisenä, että molemmat terävät äänet pehmenivät nauruksi ja nalkutus loppui tältä kerralta.