— Hyvää yötä, Jo.
Kun Jo oli kertonut iltapäivän seikkailut, olisi koko perhe tahtonut lähteä vierailulle tuohon suureen taloon pensasaidan toiselle puolen. Rouva March olisi tahtonut puhella vanhuksen kanssa isästään, Meg haaveili kävelyistä kasvihuoneen käytävillä, Beth ikävöi suurta flyygeliä, ja Amy olisi tahtonut nähdä taulut ja veistokset.
— Äiti, miksi herra Laurence ei pidä siitä, että Laurie soittaa? kysyi Jo.
— En tiedä varmaan, mutta luultavasti sen tähden, että hänen poikansa, Laurien isä, meni naimisiin erään italialaisen laulajattaren kanssa, eikä vanha herra hyväksynyt avioliittoa. Italiatar oli hyvä ja rakastettava ja lahjakas nainen, mutta vanha herra Laurence ei pitänyt hänestä eikä tavannut poikaansa tämän mentyä naimisiin. Molemmat kuolivat Laurien ollessa vielä aivan pieni, ja silloin isoisä otti hänet kotiinsa. Poika ei taida olla erityisen vahva, ja vanhus pelkää menettävänsä hänet ja pitää hänestä sen vuoksi tarpeettomankin hyvää huolta. Laurie on perinyt äitinsä musikaaliset taipumukset, ja ehkä isoisä pelkää hänen haaveilevan taiteilijan urasta. Sen vuoksi hän 'mökötti', kuten Jo sanoi.
— Taivaan vallat, sehän on romanttista! sanoi Meg.
— Typerää! puuskahti Jo. — Isoisän pitäisi antaa pojan tulla taiteilijaksi jos hän tahtoo eikä piinata häntä opinnoilla, joita hän vihaa.
— Sen tähden hänellä kai on kauniit mustat silmät ja sievä käytös. Italialaiset ovat aina kauniita, tuumi Meg, jolla oli taipumusta hempeyteen.
— Mitä sinä tiedät hänen silmistään ja käytöksestään? Sinähän olet tuskin puhunut hänen kanssaan, huudahti Jo, joka ei ollut hempeä.
— Näinhän minä hänet tanssiaisissa, ja se mitä kerroit osoittaa, että hän osaa käyttäytyä. Olihan sekin hyvin somaa mitä hän sanoi lääkkeestä, jonka äiti lähetti.
— Hän tarkoitti luultavasti hyytelöä.