Tuo suuri talo osoittautui oikeaksi Ihanaksi Linnaksi, vaikka kuluikin aikaa ennen kuin kaikki pääsivät sisään ja varsinkin Bethin mielestä oli kauheata kulkea leijonien ohi. Vanha herra Laurence oli suurin leijona, mutta kun hän oli käynyt rouva Marchin luona, sanonut jotakin ystävällistä tai hauskaa jokaiselle tytölle ja puhellut vanhoista asioista heidän äitinsä kanssa, ei kukaan enää pelännyt häntä paitsi ujo Beth.
Toinen leijona oli se tosiseikka, että he olivat köyhiä ja Laurie rikas, sillä he ujostelivat ottaa vastaan ystävyydenosoituksia, joita eivät kyenneet maksamaan takaisin. Mutta he huomasivat pian, että Laurie piti heitä hyväntekijöinään eikä voinut kyllin selvästi osoittaa, kuinka kiitollinen hän oli rouva Marchin äidillisestä ystävyydestä, tyttöjen iloisesta seurasta ja kaikesta lämmöstä, jota hän sai osakseen heidän vaatimattomassa kodissaan. Niinpä tytöt pian unohtivat ylpeytensä ja antoivat ja ottivat vastaan ystävällisyydenosoituksia pysähtymättä ajattelemaan, kumpi puoli antoi enemmän.
Tähän aikaan tapahtui paljon kaikenlaista hauskaa, sillä uusi ystävyys versoi kuin ruoho keväällä. Kaikki pitivät Lauriesta ja hän taas uskoi kotiopettajalleen, että 'Marchin tytöt ovat mainioita'. Nuoruuden raikkaalla välittömyydellä sisarukset ottivat tuon yksinäisen pojan joukkoonsa. Kun Laurie ei koskaan ollut tuntenut, mitä äidin ja sisarten omistaminen merkitsi, hän oli hyvin herkkä heidän vaikutukselleen, ja heidän toimelias, virkeä elämänsä sai hänet häpeämään omaa joutilasta oloaan. Hän oli väsynyt kirjoihin ja piti toisten ihmisten seuraa nyt niin hauskana, että herra Brooken oli pakko antaa hyvin huonoja lausuntoja herra Laurencelle, sillä Laurie karkasi koulusta alituiseen ja juoksi Marchille.
— Mitä siitä, antakaa pojalle lupapäivä ja korvatkaa vahinko myöhemmin, sanoi vanha herra. — Tuo naapuritalon hyvä rouva sanoo, että hän lukee liiaksi ja tarvitsee seuraa, hauskuutta ja vaihtelua. Luulen hänen olevan oikeassa, ja olen nähtävästi hemmotellut poikaa kuin olisin hänen isoäitinsä. Antakaa hänen tehdä mitä hän tahtoo niin kauan kuin hän nauttii siitä. Hän ei voi oppia mitään pahaa tuossa pienessä nunnaluostarissa, ja rouva March tekee enemmän hänen hyväkseen kuin me muut yhteensä.
Voitte uskoa, että heillä oli hauskaa! Leikkejä ja kuvaelmia, rekiretkiä ja luistelua, kotoisia iltoja vanhassa arkihuoneessa ja silloin tällöin iloiset pienet kutsut isossa talossa. Meg sai kävellä kasvihuoneessa mielin määrin, Jo heittäytyi intohimoisesti uuden kirjaston kimppuun ja sai arvosteluillaan vanhan herran vääntelehtimään naurusta, Amy jäljensi maalauksia ja nautti sydämensä pohjasta ympärillään olevasta kauneudesta, ja Laurie leikki talon herraa erinomaisesti.
Mutta Beth, joka kiihkeästi kaipasi suurta flyygeliä, ei voinut rohkaista mieltänsä ja mennä naapuritaloon. Vihdoin hän uskalsi lähteä Jon mukaan, mutta vanha herra, joka ei tiennyt mitään hänen ujoudestaan, katsoi häneen niin tuikeasti paksujen kulmakarvojensa takaa ja sanoi "häh" niin kovaäänisesti, että Bethin polvet tärisivät pelosta, kuten äidille kerrottiin, ja tyttö juoksi pois sanoen, ettei hän enää koskaan menisi sinne, ei edes rakkaan flyygelin tähden. Mitkään houkutukset ja maanittelut eivät pystyneet häneen.
Vihdoin asia tuli salaperäisellä tavalla herra Laurencen korviin. Eräällä lyhyellä käynnillään rouva Marchin luona hän johti taitavasti puheen musiikkiin ja kertoi suurista laulajista ja hienoista uruista, joita oli kuullut soitettavan, ja höysti kertomustaan niin ihastuttavilla kaskuilla, ettei Beth enää malttanut pysyä nurkassaan, vaan hiipi kuin lumottuna lähemmäksi. Vanhan herran tuolin takana hän pysähtyi ja kuunteli suuret silmät selkoselällään ja posket kiihtymyksestä punaisina keskustelua, joka avasi hänelle aivan uusia maailmoja.
Kiinnittämättä häneen huomiota enempää kuin kärpäseen herra Laurence kertoi edelleen Laurien soittotunneista ja sanoi äkkiä rouva Marchille, aivan kuin asia olisi juuri juolahtanut hänen mieleensä:
— Musiikki ei kiinnosta poikaa juuri nyt, ja olen iloinen siitä, sillä hän oli ihastumassa siihen liiaksi. Eikö joku tytöistä tahtoisi silloin tällöin käydä soittamassa flyygeliä, vain sen verran että se pysyy vireessä?
Beth otti askelen eteenpäin ja puristi käsiään lujasti yhteen voidakseen olla taputtamatta niitä, sillä ajatus että hän saisi käydä soittamassa tuota ihanaa konetta melkein salpasi hänen henkensä. Ennen kuin rouva March ehti vastata, herra Laurence jatkoi nyökäyttäen päätään salaperäisesti hymyillen: