— Kerro minulle kaikki. Ovatko limetta-karamellit muodissa nykyään?
Minun aikanani piti kaikilla olla paukkukumia.
Meg koetti pysyä totisena, sillä Amy näytti hyvin vakavalta ja huolestuneelta.
— Niin, katsos, tytöt ostavat niitä aina, ja jollei tahdo saada köyhän nimeä, täytyy tehdä samoin. Nykyään ei tiedetä muusta kuin limetta-karamelleista, kaikki tytöt imevät niitä tunnilla ja vaihtavat kyniä, helminauhoja, paperinukkeja tai muuta sellaista niihin. Jos joku tyttö pitää toisesta tytöstä, hän antaa tälle karamellin, jos hän on suuttunut häneen, hän syö sellaisen tuon toisen nenän edessä eikä anna hänen edes maistaa. Tytöt antavat niitä toisilleen vuorotellen, ja minä olen saanut jo monta, mutta en ole antanut ainoatakaan, ja minun pitäisi antaa, sillä ymmärräthän että sellaiset ovat kunniavelkoja.
— Kuinka paljon tarvitsisit pelastaaksesi kunniasi, kysyi Meg vetäen kukkaronsa esiin.
— Neljännesdollari riittäisi hyvin, ja siitä jäisikin vielä muutamia centejä, joilla saisin kestitä sinua. Pidätkö limetta-karamelleista?
— Enpä juuri, pidä itse minun osani. Tästä saat rahaa. Katso että se riittää mahdollisimman kauan — tiedäthän, että minulla ei ole juuri liikoja.
— Voi, paljon kiitoksia! Mahtaa olla ihanaa, kun on omaa rahaa! Nytpä minun kelpaa. En ole koko viikkoon syönyt limetta-karamelleja, sillä en ole tahtonut ottaa keltään vastaan kun en voi maksaa takaisin, ja nyt ihan kuolen, jollen pian saa niitä.
Seuraavana päivänä Amy tuli myöhään kouluun, mutta ei voinut vastustaa kiusausta, vaan näytti tytöille vilauksen tahmeasta ruskeasta paperipussista ennen kuin kätki sen pulpettinsa uumeniin. Olihan ylpeys tässä tapauksessa anteeksiannettavaa.
Seuraavina minuutteina levisi luokkaan huhu, että Amy Marchilla oli kaksikymmentäneljä ihanaa limetta-karamellia (yhden hän oli syönyt matkalla) ja että hän aikoi pitää kestityksen. Lähinnä istuvien ystävyydenosoitukset olivat valtavat. Katy Brown kutsui Amyn heti seuraaviin tanssiaisiinsa, Mary Kingsley tahtoi välttämättä lainata hänelle kellonsa seuraavaan väliaikaan asti, ja Jenny Snow, ivallinen nuori neiti, joka hiljattain oli piikitellyt Amya, koska hänellä ei ollut karamelleja, teki paikalla rauhan ja tarjosi Amylle muutamien vaikeiden laskujen tulokset. Mutta Amy ei ollut unohtanut neiti Snow'n myrkyllisiä huomautuksia 'ihmisistä, joiden tylppä nenä kyllä tunsi toisten limetta-karamellien tuoksun ja jotka eivät olleet liian ylpeitä pyytämään toisilta', ja hän musersi muitta mutkitta 'Snow'n tytön' sanomalla:
— Sinun ei ollenkaan tarvitse vaivautua noin kovasti, et kuitenkaan saa mitään.