— En oikein usko, sanoi Polly, jonka tottumattomana oli vaikea pitää takanaan pienintäkään salaisuutta.
— Älä ole huolissasi. Eihän juttu meitä liikuta, voimme mennä kuuntelemaan vain soittoa. Eihän ole meidän syymme, jos toiset ihmiset hakkailevat, sanoi Fan kärsimättömästi.
— Ei tietystikään. Mutta ellei isäsi pidä siitä että menet, niin etkö voi jäädä pois?
— Minä kerron äidille eikä hän välitä siitä. Isä on turhantarkka ja isoäiti tekee numeron kaikesta mitä minä teen. Ethän kerro?
— En, en tietenkään. Minä en koskaan juorua.
Ja Polly piti sanansa, sillä eihän Fanny toki pettänyt isäänsä, koska kertoi äidilleen kaikki asiat.
— Kenen kanssa menet? kysyi rouva Shaw, kun Fanny juuri ennen kolmea mainitsi, että oli konserttipäivä.
— Pollyn kanssa vain. Hän pitää musiikista, ja viime viikollahan myrskysi niin, etten voinut mennä, vastasi Fanny; kadulle päästyään hän lisäsi: — Enhän minä mitään mahda sille, jos tapaamme jonkun kadulla.
— Voithan sanoa hänelle, ettei tarvitse tulla.
— Varjelkoon, sehän olisi epäkohteliasta! Tuolla on Bellen veli Gus.
Hän on aina liikkeellä. Onko tukkani hyvin ja hattu suorassa?