Mutta palatkaamme kertomukseemme.
Syyskuu oli puolillaan. Lempeät, suloiset syyspäivät houkuttelivat ulkoilmaan, ja liiteleväin perhosten tavoin kuljeksivat nuoret Hörningsholman puistossa ja puutarhoissa, sillaikaa kuin vanhemmat etenkin herra Pietari Brahen tultua jatkoivat neuvottelujaan ja keskustelujaan.
Suuri hälinä nousi, kun sanansaattaja vaahtoisella hevosella karahutti pihaan ja toi kiireellisen kirjeen kreivi Svantelle.
Sen oli kuningas itse armollisesti ja omakätisesti kirjoittanut; hän sanoi suurine seurueineen tahtovansa vierailla Hörningsholmassa, ja he olivat jo nousseet laivoihin, kun sanansaattaja lähetettiin maanteitse.
Nyt sai Märta rouva tilaisuuden näyttää kykyänsä; Hörningsholmaan mahtui kyllä paljon vieraita, mutta kukaan ei tiennyt, kuinka monta kuninkaalla oli mukanaan, ja talo oli ennestään melkein täynnä.
Mutta nyt ei auttanut; lähimmät sukulaiset ja ystävät siirrettiin lähitaloihin, tyttäret ja muu nuoriso pantiin toimimaan kukin alallansa, mutta kukaan ei ruvennut lähtöhommiin, se vain olisi loukannut isäntäväkeä.
Isäntä ja hänen miehiset vieraansa tähystelivät innokkaasti merelle päin nähdäkseen, milloin laivat lähenivät, ja tornissa oltiin aina vahdissa.
Vastaanotto oli saatava niin juhlalliseksi, kuin niukka aika suinkin myönsi, ja siinä saatiin kyllä havaita, että Märta rouvalla oli erinomainen kyky niin hyvin panemaan kaikki voimat toimintaan kuin myöskin saamaan ne toimimaan niin, että siitä jotakin syntyi.
Aivan kuin taikavoimalla valmistui vihreitä kunniaportteja ja kukkasköynnöksiä porttien ja ovien yläpuolelle, ja kaikkialla loistivat Eerikin nimikirjaimet punaisista, valkoisista, sinisistä tai keltaisista kukista kiedottuina.
Itse valvoi Märta rouva näitä ulkohommia, mutta hänen monilukuiset palvelijattarensa saivat kyllä huomata, että hän piti huolta myöskin sisäaskareista.