Sofia peitti silmänsä ja itki.
"Mitä te molemmat sitten olette, kun hylkäätte sen uskon, jonka puolesta isänne taisteli ja jota hurskas äitinne niin syvästi rakasti! Oletteko unohtaneet, mitenkä istuimme piirissä heidän ympärillään, miten isämme luki meille pyhää raamattua ja miten sitten kaikki yhdessä lauloimme 'Jumala ompi linnamme'? Sitten hän otti meidät syliinsä toisen toisensa perästä, suuteli ja siunasi meitä sanoen, että lasten suusta oikea Jumalan ylistys kaikuu."
"Sen olen unohtanut, unohtanut kaikki!" huudahti Elisabet melkein epätoivoisena.
Mutta Sofia oli kalmankalpea; hän ei voinut lausua sanaakaan.
"Eikö katolinen sano, että protestantti on ikuisesti kirottu?
Voitteko uskoa semmoista?"
"En, minä peruutan lupaukseni, minä en tahdo tulla katoliseksi!" huudahti Elisabet. "Minä sanon hänelle sen."
"Hän sitä tahtoi."
"Meidän piti kääntymän, ennenkuin joutuisimme naimisiin."
"Tuliko hänen pitää teistä huolta siihen asti?"
"Tuli, hänen piti opettaman meitä ja aina menettelemän yhtäläisesti meidän suhteemme."