"Sanonko…"
"Ei tarvitse, sinä yksin tulet kanssani, ja me menemme jalan; pian saan kyllä tuntea, miltä hevosen selkä maistuu."
Suurtori oli siihen aikaan täpötäynnä myyjiä, jotka tarjoilivat kaikenmoista pikkurikkamaansa. Keskikesästä asti oli sinne joka päivä tullut tuskin keski-ikäinen nainen puolikasvuisen tyttönsä kanssa myymään marjoja ja hedelmiä sekä myöhemmin syksyllä pähkinöitä. Tavallisesti he möivät pienet varastonsa nopeaan, sillä tytön tavaton ihanuus houkutteli ostajia. Pieniä, soikeita kasvoja ympäröivät vaaleat, luonnolliset kiharat, suu oli pieni, mutta sanomattoman suloinen, etenkin hänen hymyillessään, jolloin sieltä näyttäytyi kaksi lumivalkeata hammasriviä. Hänen suurista sinisilmistään, joita pitkät silmäripset keveästi varjostivat, säteili lapsen iloa ja viattomuutta.
Ohikulkijat kääntyivät taakseen vielä kerran katsoakseen häntä, ja ostajat koettivat viivähtää niin kauan kuin suinkin. Maine Suurtorin kauniista tytöstä alkoi levitä, mutta se ei ollut vielä saapunut kuninkaan korviin.
Kulkiessaan nyt kävelylle mennessään Suurtorin poikki tuli hän sattumalta luoneeksi silmänsä tyttöön ja pysähtyi hämmästyneenä. Tyttökin katsoi häneen, punastui ja loi silmänsä maahan. Ympärillä seisovat vetäytyivät kunnioittavasti syrjään.
"Vanhako olet?" kysyi kuningas pitkän ajan tarkoin katseltuaan tyttöä.
"Neljäntoista", vastasi hän.
Ääni oli lapsellinen, samoinkuin koko vartalokin hento ja kehittymätön.
"Tunnetko minua?"
"Tunnen, kuningas."