Yöllä he voivat erota toisistaan vihamiehinä ja seuraavana aamuna etsiä toisiaan, ei pyytääkseen anteeksi — semmoinen ei tullut koskaan kysymykseen — vaan pudistaakseen ystävällisesti toistensa kättä. Sillä toistensa seurassa he viihtyivät paraiten.
Näin kului kolme vuotta kiisteltäissä milloin yöllä, milloin päivällä. Kaipauksella he sitten erosivat luvaten molemmin puolin kirjoittaa toisilleen, mutta muutaman vuoden kuluttua oli kirjeenvaihto loppunut, vanhat muistot olivat vähitellen vaipuneet unohduksiin.
Mutta nyt Laurentius huomasi suureksi harmikseen, että ne elivät vieläkin ja saattoivat elpyä, ja että heissä molemmissa yhä edelleen piili nuoruuden varomattomuutta. Miten olikaan hänen sydämensä sykkinyt riemusta hänen nähdessään jälleen ystävänsä! Hänen täytyi ilmaista itsensä, hänen täytyi niinkuin ennenkin riidellä vanhan ystävänsä kanssa; kiistelyhalu heräsi hänessä, ja niin unohti hän kaiken varovaisuutensa, unohti kuusikymmentäviisi ikävuottansa, unohti… unohti, niin mitä hän olikaan unohtanut?
Hän hypähti nopeasti vuoteeltaan, herätti poikansa ja sanoi hänelle, että heidän oli kiireesti lähteminen matkaan.
Juuri kun aamumessu oli lopussa, lähtivät molemmat makuusuojasta ja menivät ruokasaliin, johon apotti ja veljet vastikään olivat tulleet.
Heidän lähtöpäätöksensä näytti hämmästyttävän näitä, tuntuipa olevan jotakin epäilyttävää siinä itsepintaisuudessa, jolla he tahtoivat pidättää heitä ainakin siksi, kunnes tutkimus kuolemantapauksen johdosta oli toimeenpantu.
"Se seikka koskee luostaria eikä minua", vastasi Laurentius. "Vastoin tahtoani olen sekaantunut siihen, ja nyt täytyy minun kiirehtiä voittaakseni takaisin hukkaan kuluneen ajan."
Heille tahdottiin kattaa pöytäkin, mutta matkustajamme joivat vain vähäsen maitoa ja sanoivat sitten kiireesti jäähyväiset.
Apotti ei ollut koko aikana puhunut mitään, mutta Laurentius huomasi, että tämän silmät olivat luotuina häneen, väistyen kuitenkin heti, kun hän loi katseensa apottiin.
Kun he jäähyväisiksi puristivat toistensa käsiä, kuiskasi Jaakko
Warden: