"Mitä, pitääkö minun jäädä pimeään."
"Onhan teidän armollanne sekä tikari että miekka, jos niitä tarvittaisiin", kuului ivallinen vastaus.
"Hassutuksia", jupisi herttua ja heittäytyi tuoliin.
Minuutti oli tuskin kulunut, kun hiljainen soitto alkoi; se tuntui olevan kaukana, mutta oli kuitenkin niin täyteläistä, että se sulautui mitä ihanimmiksi soinnuiksi. Herttua kuunteli ihastuneena; hän ei tiennyt, antoiko joku pikarin hänen käteensä vai tarttuiko hän siihen itse, mutta tulisempaa viiniä hän ei ollut koskaan maistanut, ja tietämättään hän sulki silmänsä sitä nauttiessaan.
Kun hän ne taas aukaisi, niin… oi ihmettä!… tuossa seisoi prinsessa Sofia, ihanana, loistavana… mutta hän vetäytyi pois, tai oikeammin, keveä pilvi varjosti hänet… Herttua tahtoi hypähtää pystyyn, mahdotonta, hän ei voinut nousta.
Taas hän tunsi täysinäisen pikarin kädessään, ja toistamiseen hän tyhjensi sen. Vasten hänen tahtoansa sulkeutuivat hänen silmänsä muutamaksi silmänräpäykseksi, ja sitten — tuossa seisoi prinsessa taas aivan lähellä; oikeassa kädessä oli Sofialla hänen kuvansa, jonka hän useita kuukausia sitten oli antanut hänelle. Hän katseli sitä surullisesti ja laski sen sitten pois; heti senjälkeen otti hän poveltaan pienen kuvan, peitti sen suuteloillaan ja kätki taas huolellisesti. Herttuan kuvan hän sitävastoin pani laatikkoon, ja herttua oli kuulevinaan hänen kuiskaavan:
"Ei koskaan! Ei koskaan!"
Katosiko kuva sitten, vai menikö hän muutamaksi silmänräpäykseksi tainnoksiin, sitä hän ei tiennyt.
Toinnuttuansa hän hypähti tuolilta ja riensi ulos.
Bellini tuli häntä vastaan etuhuoneessa.