Lyhytaikainen on tavallisesti sellaisten naisten kauneus, joilla on terävät kasvojenjuonteet. Niin oli Anna rouvankin laita, ja hän käytti kaikkia keinoja saadakseen takaisin mitä oli kadottanut.
Hän juonitteli usein omissa asioissaankin, mutta hänellä ei ollut mitään miehensä metkujen avustamista vastaan. Hän oli luultavasti valmistautunut aiottua keskustelua varten, sillä hän oli tavattoman huolellisesti puettu. Musta samettiröijy asettui tiukkaan hänen muhkean vyötärönsä ympäri, kaulassa oli pieni pitsikaulus sekä olkapäillä ja kyynäspäissä pienet rynkyt tummanpunaisesta silkistä.
Hihat olivat tavattoman väljät ja jättivät näkösälle parin vieläkin kauniita käsivarsia. Hiuksissaan oli hänellä punakeltainen, hopealla reunustettu päähine.
Hänen tullessaan kamariin istui Yrjö kädet silmillä. Mutta kun hän otti ne pois ja näki tuon komean naisen, sanoi hän hämmästyneenä: "Mihin nyt aiot?"
"Ilma on kaunis, ja minulla on paljon tuttuja." Vanha kyynikko silmäili häntä. "Jää kotiin", sanoi hän. Tämä nauroi. "Oletko ehkä mustasukkainen? Nyt se on jo myöhäistä. Sanokaa, mitä minusta tahdotte, sitten menen."
Yrjö hymyili halveksivasti. "Täällä on liian ahdasta", sanoi hän.
"Saattehan niin monta huonetta kuin tahdotte. Olenko minä teidän tiellänne?" kysyi Anna kiivaasti.
"Sinä käsität minut väärin, Anna. Istuhan, puhutaan kuin kumppanit ainakin."
"Minä seison mieluummin."
"Minä tarkoitan, että joku on tielläni."