"Ei aina", vastasi Kaarina punastuen; "mutta se on pieni asia. Hän kärsii kovin ja se on pahempi."
Katariina syleili ja suuteli häntä. "Jumala antakoon sinulle voimia, hurskas ristinkantaja", sanoi hän.
Kaarinan suureksi iloksi hän syleili ja suuteli myöskin tyttöä ja lupasi käydä katsomassa häntä, kun he palaavat Tukholmaan.
Ylhäinen herrasväki lähti, ja Svartsjö tuli yhtä hiljaiseksi ja rauhalliseksi kuin ennenkin.
Mutta leskikuningatarta muistellessaan oli Kaarina hyvin iloinen. "Hänellä, joka on niin ylevä ja ylhäinen rouva, on ollut suuria suruja", arveli hän. "Mitä olenkaan minä, näin alhainen, velvollinen kärsimään!"
Seuraavana päivänä täytyi Juhana herttuan puolisoineen palata Gripsholmaan, missä neuvosherrain oli määrä lopullisesti panna sopimus voimaan.
Juhana herttua myöntyi kaikkeen, mitä pyydettiin, ja lupasi heti antaa anteeksi kaikille, jotka olivat rikkoneet häntä ja hänen puolisoansa vastaan, paitsi Yrjö Pietarinpojalle, Herman Flemingille ja Henrik Hornille. Molempien viimemainittujen hän väitti saaneen aikaan Suomessa erimielisyyden hänen ja kuninkaan välillä.
Veljekset tapasivat toisensa taas lokakuun 19 ja 21 p:nä, ja kuninkaan päiväkirja sisältää: "Minä pyysin veljeäni nöyrimmästi, että hän sanoisi minulle totuuden, oliko hän kuningas, jota seikkaa minä en voinut ymmärtää muuten kuin hämäräin kulkupuheiden kautta. Kuitenkin antoivat sekä hän itse että hänen puolisonsa, herttuatar, sydämestään minulle anteeksi minun epäystävyyteni, ja he pudistivat kättäni; he lupasivat minulle myöskin, että saisin enemmän vapautta ja pääsisin jokapäiväisistä kiusauksista."
Päiväkirjaansa on Eerik myöskin pannut muistiin sovinnon ehdot. Niistä ilmenee selvästi hänen onneton sieluntilansa. Toisinaan hän luulee itsensä kuninkaaksi, toisinaan vangiksi; hän pyytää saada vapaasti keskustella Juhanan kanssa uskonnosta… saada kirjoittaa oman historiansa… saada pystyttää marmorisen triumfikaaren j.n.e.
Vuoden lopulla näyttävät häiriintyneet ajatukset jonkun verran heränneen selvyyteen.